Oi ihana toukokuu. Kaikki kävi niin nopeasti, kevät tuli ryminällä.
Vappuna menin suorastaan kilpajuoksua luonnon kanssa. Karsin vadelmapensaat torstaina, ja tajusin että tänä vuonna haluan estää nokkosia riehaantumasta runsaaseen aluskasvuun, sillä se tekee vadelmien poimimisesta sangen polttavan toimenpiteen. Torstaina maankamara oli vielä autio ja tyhjä. Perjantaina ostin hakettimen, lauantain rytkytin sitä – mikä nautinto muuten tämä hakettaminen. Voisin tehdä sitä koko ajan. Mutta vaikka kuinka kärräsin puuhaketta marjapensaille, nokkonen kasvoi silmissä enkä ehtinyt sen tahtiin. Lopulta koko mökkiviikonlopusta tuli melkoinen työleiri, ja hävisin kilpajuoksuni.
Taannoinen tuulivoimaa koskeva yleisönosastokirjoitukseni (Tuulivoimakeskustelua häirinnyt harhaanjohtava lukujen käyttö) Hesarissa on poikinut vastauksia. Täytyy tunnustaa, että joidenkin tuulivoiman kannattajien tekstiä lukiessa olen tuntenut itseni ilonpilaajaksi – niin kuin eilen. Olen kuin pankinjohtaja, joka muistuttaa että kyllä luvuilla ja numeroilla on väliä. Ja joka masentaa luottokortista riehaantuneen, että kyllä lysti pitää myös maksaa, itse.
Kaikki eivät selvästikään pidä luvuista tai fakta-argumenteista ylipäänsä. Juttu viedään henkilökohtaiselle tasolle, ja haastetaan ottaisinko ydinvoimalan noille mökkkimailleni. Painavampaa argumenttia ei keksinyt edes Vihreä lanka. Uskonasiahan tämä näkyy olevan, status confessiones.
Tässä tänään laadittu vastaukseni eiliseen mielipidetekstiin, joka oli mielestäni kerta kaikkiaan – riemastuttava. Vastauskin löytyy esitettyyn kysymykseen.
Ydinvoimalaa vastaamaan tarvittaisiin tuhat tuulimyllyä
Tuulivoimaa koskevat puolustuspuheenvuorot (mm. Teppo Luosujärvi HS 5.5.08) osoittavat havainnollisesti juuri sen, mitä yritinkin mielipidekirjoituksessani sanoa: puhe tuulivoiman kapasiteetista on synnyttänyt vääriä mielikuvia sen mahdollisuuksista. Kaikkia luvut tai argumentit eivät selvästi edes kiinnosta: Luosujärvi jopa tunnusti, ettei numeerisilla luvuilla ole väliäkään, kuten ei melu- tai maisemahaitoillakaan.
Joillekin faktoilla on silti toivottavasti merkitystä ja lähiaikoina Suomessa tehdään merkittäviä energiaratkaisuja. On kansallinen vahinko ja sääli, jos päätöksenteko ja yleinen mielipideilmasto perustuvat virhetietoon, sillä kyseessä tulee olemaan peruuttamaton muutos ainutlaatuiselle rannikkoluonnollemme.
Luosujärven oma teksti käy esimerkiksi virheellisestä käsityksestä tuulivoiman mahdollisuuksista: hän pyysi minua vakavasti harkitsemaan ottaisinko mökkirantaani ydinvoimalan vai muutaman kymmenen tuulimyllyä. Valitettavasti tällaista valintaa kukaan ei pääse tekemään. Yhden keskikokoisen ydinvoimalan (1000 MW) vuotuista sähköntuotantoa vastaamaan tarvittaisiin ainakin tuhat maksimikokoista, sadan metrin korkuista (3 MW) tuulimyllyä. Laskelma perustuu juuri siihen, että tuulivoimalla saadaan korkeintaan kolmannes, yleensä vain neljännes sähköenergiaa irti sen muodolliseen kapasiteettiin nähden, koska Suomen tuuliolot eivät ole hyvät. Jos siis minun pitäisi valita ottaisinko mökkikuntaani ydinvoimalan vai tuhat tuulimyllyä, valitsisin empimättä ydinvoimalan.
En suinkaan vastusta tuulivoiman tehokasta käyttöä. Tarvitsemme kaikkia päästöttömiä energiamuotoja, tuulivoima mukaan lukien. Päätöksentekijän on kuitenkin tunnustettava faktat: Tuulivoima on kallista Suomessa, missä ei tuule paljon. Se vaatii joko tuntuvaa investointitukea (noin 500 000 euroa megawattia kohden) tai syöttötariffijärjestelmän. Syöttötariffit maksavat kuluttajat itse sähkölaskussaan. Ilahtuvatko he enää kalliista tuulivoimastaan, kun siitä tulee arvokkaan rannikkomaiseman ja äänimaiseman pysyvästi muuttanutta todellisuutta, siihen en voi vastata. Se on arvovalinta ja jokaisen oma päätös. Mutta arvopohdinnankin on hyvä perustua tosiasioihin, ei harhakuviin.
Eija-Riitta Korhola