Työviikkoni alkoi Vaasassa, jossa kävin maanantaina puhumassa asuntorakentamiseen liittyvässä ympäristöseminaarissa aiheena EU:n ilmasto- ja energiapaketin taustalla olevat haasteet. Tässä kuussa ilmestyneessä tiedelehti Naturen artikkelissa osoitetaan, että tilanne on päästöjen osalta vaikeampi kuin oletettiin: maailman hiili-intensiivisyyden on oletettu jatkavan laskusuunnassa tuotannon tehostumisen myötä: enemmän vähemmällä. On ajateltu, että vaikka päästöt kasvavat, tuotanto tapahtuu sentään entistä tehokkaammin, ja se on yksi tekijä, jossa kehitys menee oikeaan suuntaan. Nyt ei kuitenkaan enää valitettavasti ole niin, Kiinan ja Intian vahvan teollistumis- ja kaupungistumiskehityksen myötä. Sama viesti oli alkuvuoden Sciencen artikkelissa. Palaan tähän aiheeseen uudelleen myöhemmin.
Illaksi lensin Brysseliin terästeollisuuden illalliselle, jossa keskustelu jatkui. Suomalaiset tehot, mm. Rautaruukki ja Outokumpu, esittivät näkökulmiaan työn alla olevaan direktiiviin, jossa päästökaupan pelisääntöjä uusitaan. Asia koskee minua merkittävästi, sillä vastaan ryhmäni päästökauppakannasta teollisuusvaliokunnan puolella. Ydinkysymys kuuluu, miten voidaan estää, ettei päästökauppajärjestelmä rankaise kansainväliselle kilpailulle voimakkaasti altistuvia aloja, kuten alumiinin, sementin ja teräksen tuotantoa. Päästökaupasta aiheutuvia kulujahan ei voi lisätä maailmanmarkkinahintaan heikentämättä niiden kilpailuasetelmaa.
Myöhemmin illalliselle mukaan tullut Satu Hassi kuului niihin, jotka olivat kyllä halukkaita suojaamaan kilpailulle altistuvia tahoja jotenkin, mutta ilmaisia päästöoikeuksia hän piti epäviisaana kansainvälistä sopimusta odotettaessa. Energiaintensiivinen tuotanto saisi näin ollen väärän signaalin.
Minäkin pitäisin sitä vääränä, ellei ilmaisia päästöoikeuksia kytkettäisi jotenkin laitosten tehokkuuteen. Ei tietenkään voi olla niin, että tuotantotonnia kohden runsaspäästöinen ferrokromintuotanto saisi samat helpotukset kuin päästöiltään teoreettista minimiä lähellä oleva tuotanto. Tätä lähestymistapaa, sektorikohtaista tehokkuustarkastelua, olen ajanut viimeiset kahdeksan vuotta - itse asiassa keksin idean juuri Rautaruukin edustajat aikoinaan tavattuani. Tuohon mennessä en ollut kuullut kenenkään koskaan esittäneen sitä. Kutsuin ideaani tuolloin teoreettisen minimin päästökauppamalliksi: vasta päästöiltään sen ylittävä laitos joutuisi ostamaan päästöoikeuksia, jolloin järjestelmä tarjoaisi aina insentiivin päästöjen vähentämiseen.
Yleinen taustaoletus Hassin argumentissa lienee se, että EU jotenkin johtaisi ilmastopolitiikan rintamaa ja muut sitten liittyisivät päästökauppakonseptiimme, kunhan Kööpenhaminan vuoden 2009 ilmastokokous saa tuloksia aikaan. Pelkään pahoin, että juuri tämä taustaoletus on virheellinen. Balin kokouksesta lähtien voi väittää, että ilmastopolitiikan painopiste on siirtymässä Euroopasta Tyynellemerelle. USA on ottamassa ilmastoneuvottelujen johdon.
Hassi ei uskonut väitettäni - olemme tainneet olla eri kokouksessa, hän sanoi. USA:llehan buuattiin. (Olen itsekin kertonut Balin tapahtumista tasan neljä kuukautta sitten päivätyssä blogimerkinnässäni)
Niinpä niin. On pinnallisen helppo havainto, että USA:lle buuattin. Se oli osa ilmastokokousteatteria, josta pitivät huolen vähintäänkin ympäristöjärjestöt – konnan ja sankarin roolithan jaettu niissä piireissä valmiiksi jo aikoja sitten. Mutta olen päätynyt samaan johtopäätökseen kuin ilmastopolitiikan tutkija professori Gwyn Prins London School of Economicsista. USA lähti pois vahvana, koska sai haluamansa, uuden neuvotteluraiteen, ei enää vanhaa. Juuri vanha lähestymistapahan ei USA:lle kelvannut.
Vanha lähestymistapa, jota edustivat YK:n sihteeristö, Al Gore, EU:n delegaatio ja Britannian hallitus, peräänkuulutti vahvempaa ja suurempaa Kiotoa, tarkoittaen uusia, tiukempia ja voimakkaammin aikarajoihin sitovia päästötavoitteita. Tuo näkökanta kuitenkin kumottiin. YK:n pääsihteeri Ban-Ki Moon ennakoi tämän, ja hänen paluunsa lavalle ja keskeyttää toisen kerran juuri ennen kokouksen päätöstä voidaan tulkita haluna erottaa YK:n näkemys selkeästi kokouksen yleisestä päätöksestä.
Japani julisti kantansa jo konferenssin alussa. Se ilmoitti, ettei halunnut arvostetun Kioto-nimen tulevan liitetyksi epäonnistuneeseen diplomaattiseen strategiaan. Japani ilmoitti tukevansa Kioton sopimuksen jatkamista, mutta ilmaisi selkeästi, että sopimuksen jatkon täytyy rakentua eri periaatteille.
Kanada valitsi Japanin linjan tukemisen. Tämä on merkittävää, sillä Kanada on ratifioinut Kioton sopimuksen, mutta on osoittautunut olevansa kykenemätön pääsemään tavoitteisiin. (Vielä Montrealin kokouksessa Kanada haukkui USA:ta ulkopuolella olosta mutta toimittajat huomauttivat aivan oikein, että päästöjen kasvun perusteella Kanada on USA:takin huonompi suoriutuja).
Intia ilmoitti, ettei näe tietä tehokkaaseen ilmastopolitiikkaan, ellei USA ole mukana ja johtamassa kyseistä suuntaa. Se ilmoitti kieltäytyvänsä seuraamasta ilmastopolitiikkaa, jossa USA ei ole mukana. Kiina puolestaan kieltäytyi EU:n strategiaan kuuluvasta yrityksestä neuvotella sopimus Kiinan kanssa USA:n selän takana. Sen sijaan Kiina asettui UNFCCC:n (YK:n ilmastonmuutoksen torjunnan puitesopimus) ulkopuolelle. Juuri tämä aiheutti harminkyyneleitä konferenssin puheenjohtaja Yvo de Boerille, jota Balin blogissani kuvasin.
Hassi väitti, että Boerhan itki liikutuksesta, kun sai tunnustusta. Ei suinkaan. Olin itse salissa paikalla ja näin sen, Hassi ei enää ollut. Boeria raivostutti nimenomaan se, että neuvotteluja oli käyty pääraiteen ulkopuolella hänen selkänsä takana.
Eurooppalaisen median yksipuolisesta tulkinnasta huolimatta USA ei siis ollut yksin näkökantansa kanssa Balilla. Se lähti pois vahvempana kuin me eurooppalaiset toivoisimme. Siksi meidän ei kannata automaattisesti kuvitella, että muut liittyisivät välttämättä meihin ja meidän järjestelmäämme, etenkään jos se on ylhäältä alas laskeutuva malli, säätelevä ja byrokraattinen.
Jos mistään saadaan pohja kansainväliselle päästökaupalle, veikkaanpa että se on juuri sitä, mitä kaipailin jo kahdeksan vuotta sitten: tehokkuuteen perustuvaa tarkastelua. Siksi meidän kannattaisi mennä samaan suuntaan.
