Kuten tiedetään, eräs pitkään odotettu paperi tulee ulos ensi keskiviikkona. Komission ilmasto- ja energiapakettia on odotettu europiireissä kuin seitsemättä Harry Potteria. Kun se viimein tulee, fanit sulkeutuvat lukemaan, ja sitten alkaa vatvonta: miten tässä näin kävi? Komissiolta on tosin tihkunut enemmän ennakkotietoa kuin Rowlingilta, ja jos kiinnostaa miksi, esitän oman teoriani viime sunnuntain Hämeen Sanomien vieraskynässäni.
Mutta nyt on kiinnostavaa se, mitä Ranskan rakastunut presidentti Sarkozy on mennyt kirjoittamaan komission puheenjohtaja Barrosolle ilmastopakettiin liittyen. Lobbari toi minulle tänään kopion kyseisestä kirjeestä. Sarkozy muun muassa muistuttaa siitä, mihin jäsenmaa Ranska viime maaliskuun huippukokouksessa sitoutui: nostamaan uusiutuvan energian osuuden kahteenkymmeneen prosenttiin vuoteen 2020 mennessä. Sen Ranska kyllä pitää, Sarkozy argumentoi, mutta mitään lupausta ei ole tehty mennä sen yli. Ranska ei syö sanaansa jos se kieltäytyy tavoitteista, jotka menevät huippukokouksessa lausuttujen päätösten ohi.
Voi Brontosauruksen sivupersoona! Meneepä villiksi. Jos tämä sinänsä nokkela asenne omaksuttaisiin myös Suomessa ja Ruotsissa, koko komission kaavailu lentäisi häntäluilleen. Sehän on ensi viikolla tarjoamassa listaansa eri jäsenmaiden lisäysvelvoitteista: niiden yhteenlaskettu summa muodostaisi ne puuttuvat 11,5 prosenttia, jotka EU:n kollektiivisesta tavoitteesta uupuvat. Kun tiedetään, etteivät tietyt maat pääse tavoitteessaan juuri mihinkään, komissio on pistämässä parhaat suorastaan teuraalle. Siksi pelätään, että Suomen kokonaistavoite voi alkaa nelosella kun nyt Suomi on 28 prosentillaan jo reippaasti yli EU:n 20/20 tavoitteen. Ja Ruotsissa hermoillaan, mitä lukua heille ollaan tekemässä. (Jos joku ihmettelee, miksi ennen puhuttiiin Suomen kohdalla 26 prosentista tai EU:n kohdalla puuttuvasta 13 prosentista, se johtuu pienestä ahdinkoamme lieventävästä kikasta: päätettiin että 20/20-tavoite tarkoittaakin loppukäyttöä, ei primaarienergiaa.)
Oikeastaan ehdotankin tätä nyt Pekkariselle: koska ei edes ole mitään takuita, että viime kevään päätös olisi ympäristön tai ilmaston kannalta viisas, ainakaan tällä aikataululla, (tässä kolumnissa kuvaan, miten se voi jopa kiihdyttää kasvihuoneilmiötä eli kuulua samaan hölmöläissarjaan kuin biopolttoaineet), otetaan Sarkozyn linja, jos isot alkavat pokkuroida! Sanotaan muille, että olemme jo tavoitteeseemme päässeet, mutta käyttäkää vapaasti iloksenne ne kahdeksan prosenttiamme jakakaa keskenänne. Olisimme vielä jalomielisiäkin.
Jos näin todella kävisi, olipa hyvä että nitistimme hallitusohjelmasta viime keväänä lukumääräiset prosentit uusiutuvien kokonaistavoitteeksi! Pekkarinen halusi sinne kirjattavan 35%, Pulliaiselle ei olisi riittänyt neljäkymmentäkään, minä taas pelkäsin, että komissio vilkaisee hallitusohjelmaamme ja juustohöylää sen päälle vielä oman runsaan näkemyksensä. Eikä hallitusohjelmaan lopulta kirjattu mitään numeroita.
Nyt se tappelu, jota jo keväällä paljastin Piebalgsin ennakoineen, taitaa todella alkaa.
Lohdutuksen sana hätääntyneille sieluille: kannatan kyllä uusiutuvien energiamuotojen lisäämistä tuntuvasti. Pitää kuitenkin varoa tilannetta, jossa sen toteuttaminen vaarantaisi ympäristön edun. Näin voisi tapahtua, jos teknologisten mahdollisuuksen vielä puuttuessa sitova tavoite toteutettaisiin metsien ylihakkuilla tai pilaamalla saaristoluonto ylenmääräisesti tuulivoimalla – joka valitettavasti liian usein vaatii rinnalleen varavoimaksi sen kaikkein likaisimman vaihtoehdon, hiilen. Jos tätä ei halua, tuulivoiman kanssa pitäisi hyväksyä ratkaisuksi ns. intialainen säätövoima – yksinkertaisesti se, että välillä sähköt katkeilevat.
