Luultavasti kristillinen piirrostaide on syynä siihen, että Jeesuksen ajatus kaidasta ja laveasta tiestä näytti pitkään mielessäni selkeältä tienhaaralta portteineen, josta helposti kuljettavalta valtatieltä erkanee kuhmurainen kinttupolku - eri suuntaan. Kapeaa tietä kulkevat kapeakatseiset ihmiset, pois maailmasta ja muista ihmisistä loitontuen. Jeesushan kehotti menemään ahtaasta portista sisälle, sillä ”se portti on avara ja tie lavea, joka vie kadotukseen, ja monta on, jotka siitä sisälle menevät; mutta se portti on ahdas ja tie kaita, joka vie elämään, ja harvat ovat ne, jotka sen löytävät” (Matt. 7:13-14).
En käy riitelemään, mikä oli ajatuksen esittäjän mielikuva. Minua kuitenkin vaivaa mielikuvan helppous. Kun kerran on päästy portista sisään, homma on ratkennut, vaikkakin vaikeassa maastossa.
Kerran näin kuvan mielessäni toisin. Mitä jos tie on kaita siksi, että siltä on niin helppo luiskahtaa molemmille leveille laidoille? Ja että kapealla tiellä tasapainottelu on siksi niin vaikeaa. Mitä jos keskeltä leveää tietä löytyy se ahdas portti ja kaita tie?
Ainakin koen joskus niin. Toisaalla vaanii niin sanottu maailmallisuus houkutuksineen ja pinnallisine arvoineen. Ammatissani esimerkiksi pitäisi menestyäkseen tavoitella monia sellaisia ominaisuuksia, joita omatuntoni tietää ja tuntee vääräksi. Mutta toisellakin puolella houkuttelee lavea ja helppokulkuinen tie: se on sellaista uskonnollisuutta, jossa haetaan varmuutta ja tietämistä omasta ja muiden puolesta, tyhjentäviä selityksiä, selkeitä ohjeita ja Jumalan näyttäviä väliintuloja. Sekin on kiusaus, sillä varmuutta ja valtaa ei luvattu uskon tielle.
Jopa Jeesus joutui kiusatuksi juuri tästä samasta: häntä kiusattiin paitsi kumartamaan saatanaa saadakseen maailman rikkaudet, myös toisenlaisilla houkutuksilla: uskonnolliseen varmuuteen ja Jumalan vallan varmistamiseen turvautumalla. Saatana tarjosi Jeesukselle mahdollisuutta toteuttaa tehtävänsä nopeammin, voimakeinoin. Mutta Jeesus luopui vallastaan pakottaa ihmiset uskomaan, hän suostui pieneksi.
Thomas Merton sanoi sen näin: Jumala ei ole natsi. Jumala suostui heikoksi, jotta ihmiset saisivat valita vapaasti, mitä tekevät. Sören Kierkegaard taas kuvasi, että sama Jumala joka voisi asettaa kätensä raskaana maan päälle, tekee kosketuksestaan niin keveän, että luotu olento saa itsenäisyyden.
Toimittaja Philip Yancey kirjoittaa tästä mielenkiintoisesti teoksessaan Tuntematon Jeesus. Hän kuvaa monen kristityn kiusausta helposti hahmotettavasta tiestä: ”Haluaisin nopeita ja näyttäviä rukousvastauksia, haluaisin selkeän Jumalan, jota tarjota epäileville ystävilleni.” Mutta Jumala ei astu esille kaikessa häikäisevyydessään, ei vielä. Hän pitää niin täysin kiinni ihmisen vapaudesta, että hän edustaa sitä, mitä Dostojevski kutsui Karamazovin veljeksissä pidättyvyyden ihmeeksi. Jumala kieltäytyy esittämästä musertavia todisteita, vaikka voisi tehdä niin koska tahansa. Hän antaa meille vapauden elää ikään kuin häntä ei olisi olemassa - tähän Bonhoefferkin vankilakirjeissään viittasi – koska haluaa vastarakkautemme, ei ylikäveltyjä ihmisiä. Jumala haluaa rakkauden ja hyvyyden kasvavan meissä sisällä; ulkoapäin sitä ei voi ihmiseen kaataa.
Jeesuksen pidättyvyys, melkeinpä taivaallinen ujous, yllätti Yanceyn. Lapsuutensa fundamentalistisessa seurakunnassa hän koki usein, että hänen tunteisiinsa yritettiin vaikuttaa väkisin, eikä epäilylle annettu sijaa: Usko äläkä kysele.
Lapsena Sefanjan kirjaa lukiessani ihmettelin usein, miksi siellä luki ”Hän on ääneti, sillä Hän rakastaa sinua.” Miten vaitiolo olisi rakkautta? Nyt aavistan - ja se ajatus miltei murtaa minut.
