Onkohan kukaan katsonut Pasilaa, onkohan kukaan muu saanut lohtua Phil Collins -darrasta? Tai tuttisuisesta poliisista. Tai siitä että niin moni asia on ”jännää”?
Strasbourgin viikot ovat juuri niin kiireisiä ja kaoottisia, että suhteellisen raitiskin saa Phil Collins -darran. Jotain tällaista sen täytyy olla kuin nyt.
Parlamentti on juuri tyhjentynyt, taidan olla harvoja jäljellä. Pimenee jo, ulkona sataa isoja, märkiä lumihiutaleita. Takana on kuusi täysistuntopuhetta, monta muuta äänessä oloa ja neuvottelua päätöslauselmista, jotka tällä kertaa koskivat Somaliaa, Uzbekistania ja Pakistania. Lisäksi nuijittiin Balin resoluuti, jossa olin ryhmäni raportööri. Liian vähän unta, liian paljon vatsatautia. Pasilan käsikirjoittaja tietäisi tähän hyvän loppurepliikin. Minulta ei enää irtoa.
Kohta minäkin lähden. Frankfurtia kohti, sitten Helsinkiin ja joskus kahden jälkeen olen Vantaalla, kolmen maissa omassa vuoteessa.
Sitä ennen lepuutan vielä hetken sielua YouTubessa Vincent Van Goghin kuvissa. Voiko parempaa lohtua olla marraskuiseen uupuneeseen mieleen, kuin antaa silmien harittaa kauneudessa ja antaa mielelle luvan repsottaa hetken?
Kiitos elämästäsi, Vincent. Et ikinä arvaa, miten paljon annoit.
Starry, starry night
Paint your palette blue and grey
Look out on a summer’s day
With eyes that know the darkness in my soul
Shadows on the hills
Sketch the trees and daffodils
Catch the breeze and the winter chills
In colours on the snowy linen land
Now I understand
What you tried to say to me
And how you suffered for your sanity
And how you tried to set them free
They would not listen
They did not know how
Perhaps they’ll listen now
Starry, starry night
Flaming flowers that brightly blaze
Swirling clouds and violet haze
Reflect in Vincent’s eyes of china blue
Colours changing hue
Morning fields of amber grain
Weathered faces lined in pain
Are soothed beneath the artists’ loving hand
Now I understand
What you tried to say to me
And how you suffered for your sanity
And how you tried to set them free
They would not listen
They did not know how
Perhaps they’ll listen now
For they could not love you
But still your love was true
And when no hope was left inside
On that starry, starry night
You took your life as lovers often do
But I could have told you Vincent
This world was never meant for one as beautiful as you
Like the strangers that you’ve met
The ragged men in ragged clothes
The silver thorn of bloody rose
Lie crushed and broken on the virgin snow
Now I think I know
What you tried to say to me
And how you suffered for your sanity
And how you tried to set them free
They would not listen
They’re not listening still
Perhaps they never will…
Lyrics by Don McLean
