Olin viime viikolla seminaarissa, jossa julkistettiin kansainvälisen konsulttiyritys McKinseyn sekä Pöyry Consultingin yhteistutkimus siitä, millaiset mahdollisuudet EU:lla on päästä niihin uusiutuvaa energiaa koskeviin tavoitteisiin, joihin se viime maaliskuun huippukokouksessa sitoutui. Tutkimuksen anti oli suoraan sanoen masentava. Meillä ei ole teknologisesti olemassa olevia keinoja sitovaan tavoitteeseen pääsyyn, ei tuolla aikataululla. Masentavaksi tilanteen tekee, että sitovaan tavoitteeseen voidaan silti mennä mutta kestämättömin keinoin: hakkaamalla metsiä liikaa.
Olin yksi kyseisen seminaarin panelisteista enkä voinut säästää ilmaisuja sellaisten lukujen jälkeen. Kuvailin puheeni alkuun kevään ällistystäni huippukokouksen triplapäätösten jälkeen (20% päästövähennys, 20 % energiansäästö sekä 20 % uusiutuvia, kaikki vuoteen 2020 mennessä): "20/20, 20/20, 20/20! Kuka valopää näitä lukuja oikein keksii ja kenen aivoista nämä rimmaavat riimit revitään? Runoilijanko? Ei ainakaan insinöörin päästä, kuten olen vakuuttunut McKinseyn ja Pöyryn esityksen jälkeen."
Olen huolestunut kahdella tasolla. Eurooppalaisittain siitä, tuhoammeko kestävän metsätalouden perustan. Tällä hetkellä Euroopan metsäpinta-ala kasvaa joka päivä 4300 jalkapallokentällisen verran – mikä on vahva indikaattori siitä, että resursseja käytetään kestävällä tavalla. Mutta jos tavoite hoidetaan muiden keinojen puutteessa hakkuita kolminkertaistamalla, voimme hyvästellä kestävän metsätalouden.
Toisekseen olen huolissani Suomelle tulevan tavoitteen kanssa. Jo nyt ylitämme EU:lle tulevan keskiarvotavoitteen 25 prosentin nykyosuudellamme. Mutta komissiosta on tihkunut epämiellyttäviä tietoja siitä, että Suomelle oltaisiin tarjoamassa tavoitetta joka nousisi jopa 40 prosentin tuntumaan.
Mauri Pekkarisen, joka on Suomen neuvottelija taakanjaossa, hallussa on nyt paljon. Liiankin paljon, pelkään, kun muistelen miestämme hallitusneuvotteluissa.
Pekkarinen ja Kepu osoittivat hallitusneuvotteluissa olevansa halukkaita asettamaan Suomelle hyvinkin korkeita RES-tavoitteita, erityisesti bioenergiatavoitteita. Ymmärrettävää sinänsä, sillä ne tukevat heidän äänestäjiensä, metsänomistajien, lyhyen tähtäimen intressiä. Suomen kokonaisintressi se ei kuitenkaan ole, ei myöskään metsänomistajien pitkän tähtäimen etu, sillä tilanne voisi ajaa metsäteollisuuden työpaikat maasta pois nostamalla raaka-aineen ja sähkön kustannuksia.
Onko meillä ministerissämme siis pukki kaalimaan vartijana? Toivon, ettei. Toivon, että huoleni osoittautuu vääräksi.
Tulee kuitenkin hakematta mieleen vuodet 97-98, kun Vihreiden Pekka Haavisto lähetettiin hallituksen ohjeilla neuvottelemaan EU:n ilmastotaakanjaosta, ja hän tuli takaisin neuvotteluohjeen vastaisten sitoumusten kanssa. Olemme maksaneet tästä lukemasta melkoisen paljon.
Suomen elinkeinoelämä on toden teolla yrittänyt selvittää Suomen mahdollisuuksia uusiutuvan energian eli RES-velvoitteiden suhteen ja päätynyt loppukulutuksesta laskettuna 30 prosentin kattoon vuoteen 2020 mennesä. Suomen kestämätän kipuraja olisi siis pyöreästi ilmaistuna kolmannes energiankulutuksesta.
Pelkään, että Pekkarinen saattaa haksahtaa siihen komission ideaan, että maille sallitaan ns. vihreiden sertifikaattien kauppa, jolla maat saavat ns. joustoa omaan velvoitteeseensa. Tämä on osa komission taakanjakopropagandaa: jos RES-prosenttisi näyttää liian korkealta, voit helpottaa sitä "joustoa" tuovalla kauppamekanismilla. Se tietenkin jätetään mainitsematta, että kyseessä on jälleen rahan siirtoa jäsenmaalta toiselle.
Suomen ei pidä mennä halpaan ja ottaa vastaan mitään komission sertifikaattikaupan muodossa tarjoamaa valheellista joustoa. Kysehän olisi ainoastaan siitä, että Suomi maksaisi muille maille siitä, että ne rakentavat suomalaisilla rahoilla niitä RES-laitoksia, jotka Suomi on itse rakentanut jo aikaisemmin. Ja jälleen toistuisi se, mikä jo päästökaupassa nähtiin: varhaisia toimijoita rangaistaan, ei palkita.
Seminaarissa, jossa puhuin, oli läsnä myös komission edustaja. Totesin, ettei mikään toistaiseksi esitetyistä argumenteista ole saanut minua vakuuttumaan siitä, että komissio olisi keksinyt keinoja ehkäistä uhkaavaa metsäskenaariota. "Onhan meillä Kioto-tavoite ja lainsäädäntö, joka estää metsien tuhoamisen", komission virkamies vastasi.
Minulta pääsi komission kommenttiin tahaton nauru. Kun jostakin tehdään markkinamekanismi, niin kuin nyt vihersertifikaateista aiotaan, homma etenee omalla painollaan kuin juna. Eivät nämä markkinat enää direktiivejä lue. Meidän poliitikkojen tulisi varoa luomasta sellaista lainsäädäntöä, joka lyö metsiensuojelutavoitteita korville. Ja näyttöä virheistä on yllin kyllin: lyöhän päästökauppakin korville monia hyviä tavoitteita, kuten yhdistettyä sähkön ja lämmön tuotantoa.
Jotakin säikähdystä silti kaiketi on tapahtunut. Komissio on kertonut, että EU:n RES-tavoite vuonna 2020 voisi olla 20%, silloinkin kun se lasketaan loppukulutuksesta. Laskentatekniikan muutoksella komissio on siis suunnitellut helpottavansa EU-tavoitetta parilla prosenttiyksiköllä. Alunperin 20% oli tarkoitus laskea primaarienergiasta, mikä tarkoittaisi noin 22% loppukulutuksesta. Tällöin ns. Flat rate -lisäys alenisi 13,5%:sta noin 11,5 %:iin. (Allokaatioissa yksinkertaisin menettelytapa on tasajako, flat rate, niin että jokaisen jäsenmaan olisi lisättävä yhtä monta prosenttiyksikköä uusiutuvan energian osuutta energiankulutuksesta. Kun EU:ssa RES -osuus oli vuonna 2005 vajaat 7 %, pitäisi jokaisen jäsenmaan lisätä RES -osuuttaan vuoteen 2020 mennessä noin 13 %-yksikköä, jotta EU:n RES-tavoite 20 % toteutuisi.)
Kuuleman mukaan komission eräs tämän hetken laskentamalli jäsenmaan taakalle on painottaa 50% flat ratea ja 50% bruttokansantuotetta ja muuta maan taloudellista kantokykyä. Jälkimmäinen tuo Suomelle keskimääräistä EU-maata enemmän rasitetta. Suomen RES-lisäys olisi siis näin laskettuna reilusti yli kymmenen prosenttiyksikköä.
Oli miten oli – jos Mauri tuo Brysselistä yli 33%:n luvun ja suosittelee, että Suomi hyväksyy sen, se on moitteen paikka.
