Kotimaan politiikka vie edelleen valtaosan henkisestä energiasta, sillä juuri nyt se on aika kiinnostavaa. Hallitusohjelman alustava kaavailu on meneillään, tänään pidettiin aiheesta ensimmäinen istunto puoluejohdon kesken. Seuraavan kerran kokoonnumme pohtimaan sitä keskiviikkona valtiopäivien avajaisten jälkeen. Perjantaina pääministeriehdokas antaa kysymykset puolueille, viikonloppuna niihin vastataan, ja ensi viikon keskiviikkona tulee tieto hallituspohjasta. Heti pääsiäisen jälkeen alkavat hallitusneuvottelut. Minä valvonen erityisesti energia- ja ilmastopolitiikkaa, jotta se ei riistäytyisi viime aikojen hullutuksiin mukaan. Yksi konkreettinen tavoite on varmistaa, että Suomi taistelee itselleen kohtuullisen osuuden uusiutuvien tavoitteesta. Kohtuuton osuus olisi yli 33 prosenttia vaikka miten päin ajattelee.
Energiasta puheen ollen, eilen tapasin todella kiinnostavan virkamiehen ulkoministeriöstä British Councilin illallisilla Helsingissä. Matti Anttonen vastaa energia- ja ilmastopoliittisista kysymyksistä ulkoministeriössä. Ei voi kuin onnitella, että tähän alueeseen on herätty satsaamaan ja energiapolitiikan kasvava kytky ulkopolitiikkaan on tiedostettu. Anttonen aloitti uuden tehtävänsä vuoden alussa. Toisekseen on todettava, että UM teki vielä loistorekrytoinnin mies todella hallitsi asiansa yksityiskohtineen. Toivottavasti Ulkopoliittinen instituuttikin herää pian samaan, siihen että energiakysymykset sanelevat ulkopoliittisia suhteita pitkälle. Ehkäpä uusimman Ulkopolitiikka-lehden numeron lukeminen valaisisi asiaa.
Mutta: kenestä tulee ulkoministeri? Kepusta kuuluu viestejä, ettei Niinistöä haluttaisi ulkoministeriksi vaan tehtävä kuuluisi Lehtomäelle. Tällaista (yhä edelleen) vapaata ajattelijaa pohdituttaa, onko kyseessä Vanhasen tahto vai onko kyseessä peräti Halosen tahto. Eikö vahva vastapari kelpaa? Niinistö suuteli vuosi sitten Madamea kädelle kauniisti, mutta se ei tainnut riittää.
PS. Annan suuren arvon sille, että Erkki Tuomioja on 21.3. blogissaan (edes postuumisti) rehellinen ja myöntää nyt suoraan SDP:n ongelman:
"Ilmiölle on hieno tieteellinen nimikin (kognitiivinen dissonanssi), joka tarkoittaa sanojen ja tekojen ristiriitaa. Tässä tapauksessa siitä voi päästä joko niin, että luovutaan sosialidemokraattisesta vaaliohjelmasta ja tunnustetaan toteutettu kokoomuslainen veropolitiikka omaksi, tai myönnetään, että joitakin ratkaisuja kuten esimerkiksi varallisuusveron poistoa ei olisi pitänyt hyväksyä."
Juuri tätä minäkin yritin saada heitä ennen vaaleja myöntämään, erityisesti Paasitornin puheessani, jossa seminaaria avatessa yllytin kertomaan rehellisesti, mitä ajetaan ja mitä vastustetaan. Ohi lienevät ne ajat, jolloin menestys hankitaan sosialistisella retoriikalla mutta kokoomuslaisella käytännöllä.
