Tänään on rasisminvastainen päivä. Päivä on tärkeä, koska sen tarkoitus on yllyttää jokaista pohtimaan itsekriittisesti, onko käytöksessä tai puheissa jotakin sellaista, jonka takana on asenne me olemme parempia kuin nuo toiset. Annammeko lähtökohtaisesti kaikille tasavertaiset mahdollisuudet, vai pitääkö toisten ponnistella syystä tai toisesta enemmän saadakseen vaikkapa luotettavan, vakavastiotettavan tai ahkeran ihmisen maineen?
Vilkaisin eilen illalla nukkumaan mennessä TV7:n ohjelmia. Myönnän, ettei tämä kaoottinen kristillinen tv-kanava kuulu suosikkeihini. Siellä on yksittäisiä hyviä ohjelmia, erityisesti brittiläiset keskustelut ovat korkeaa tasoa. Sitten on jotakin aivan muuta, jota voi vain katsoa ja kauhistua: tällaiset kasvotko kristillisyydellä on. Eikä sille löydä muuta sanaa kuin surullista.
Taidettiin olla jo tämän vuorokauden puolella, kun katselin ns. hengellistä opetusohjelmaa. Kaiken kaikkiaan puhe oli sekavaa tajunnanvirtaa vailla mietittyä viestiä, ja surullista tietysti on, että tämä on kummallisen yleistä. Joissakin kristillisissä piireissä arvostetaan suuresti sitä, ettei puhetta valmisteta etukäteen. Silloin ollaan Hengen voitelussa. Noloa tietysti, mitä kaikkea henkistä laiskuutta Hengen piikkiin laitetaan.
Nyt tarinan juonenkuljetus meni näin: Simon Kyreneläinen pakotettiin kantamaan Jeesuksen ristiä tämä Simon oli Kyrenestä, ilmeisesti ihonväriltään musta minä olen musta mutta ihana, sanoo Korkea Veisu eli vaikka olen paha ja syntinen, Jumala armahtaa. Sitaattini ei ole sanatarkka, mutta idea oli tämä.
Kyllä minä ymmärrän, ettei puhujan tarkoitus ollut viestittää, että mustaihoiset ovat pahoja ja syntisiä, mutta juuri niin hän vain tuli lipsauttaneeksi rasisminvastaisen päivän ensimmäisinä minuutteina. Tämä mies oli niin tottunut kristilliseen puheenparteensa, ettei enää kyennyt lainkaan kuulemaan, mitä sanoi.
Juuri tämä on koko tuon sekasortoisen kanavan suurin riski.
