Joulurauhaa Brysselistä ystäville
Vuoden viimeinen työviikko alkoi tänään maanantaina Brysselissä. Muutama valiokuntakin kokoontuu tällä viikolla, mutta varsinainen aihe on maanantain ylimääräinen täysistunto, joka keskittyy Suomen puheenjohtajakauden loppupäätelmiin. Tämän jälkeen vetovastuu siirtyy Suomen Matti Vanhaselta Saksan Angela Merkelille. Suomen suoritusta tunnutaan yleisesti ottaen pidetyn kelpo suorituksena: kyseessä on ollut ehkä harmaa mutta luotettava vetojuhta.
Suomea on syytä monessa kohdin kiittää, mutta henkilökohtaisesti olen pettynyt siitä, miten puheenjohtajamaa haaskasi ainutkertaisen mahdollisuutensa nostaa Itämeren suojelua poliittiselle kartalle. Meillä oli käsittelyssä sekä meristrategia että meridirektiivi hyvistä puheenpaikoista ei siis ollut pula. Suomen ei olisi tarvinnut muuta kuin politisoida Itämeri, osata markkinoida se koko EU:ta koskevana välttämättömyytenä, sillä juuri nyt tarvittaisiin esimerkkejä siitä, mihin EU:ta tarvitaan.
Itämeri olisi ollut loistava poliittinen haaste niin Barrosolle kuin koko EU:n johdolle, jota kansalaisten kasvava epäluottamus EU:ta kohtaan huolestuttaa. Unionin yksi kipeimpiä poliittisia tarpeita olisi kyetä konkreettisesti osoittamaan, että EU:sta on hyötyä. Siksi Itämeri olisi kannattanut markkinoida EU:ssa laajentumisen poliittisena testinä ja malliesimerkkinä siitä, mitä Unioni parhaimmillaan voi saada aikaan ja näyttää se teoin satsaamalla panoksia sen suojeluun.
Tähän olisi tarvittu retorisia, poliittisen vakuuttamisen taitoja. Mutta jos jossain Suomen heikkous oli, se kyllä oli latteissa ja värittömissä puheissa. Vaikuttavaa puhetta ei puheenjohtajamaan toimesta koskaan pidetty, mitään oivallusta ei saatu synnytettyä. Niin presidenttimme kuin pääministerimme kävivät pitämässä parlamentille tasaisesti etenevät esityslistansa, joista kollegat sanoivatkin: ei tuo ollut puhe vaan luettelo.
Oma meppisyksyni on ollut kokouksista ja vastuista vilkas. Isot lainsäädäntöhankkeet, kuten jätepuitedirektiivi ja kemikaaliasetus, ovat vieneet paljon aikaa ja huomiota. Meridirektiivissä olin ryhmäni raportööri, samoin vastasin kehitysmaiden vesipolitiikan mietinnöstä AKT-maiden ja EU:n yhteiskokouksessa Bridgetownissa. Nairobin ilmastokokouksessakin olin, valitettavasti toteamassa ettei vieläkään ilmastopolitiikassa otettu ratkaisevia edistysaskelia.
Kulunut vuosi on ollut hyvä, rikas niin tapahtumisista, iloista kuin pettymyksistäkin. Pettymystä nieltiin alkuvuodesta, kun Niinistö melkein voitti mutta ei sittenkään saatu hänestä presidenttiä. Isoin yllätys on ollut nimitykseni Kokoomuksen varapuheenjohtajaksi ja pian sen jälkeen tullut nimitys EPP-puolueiden energiavastaavaksi. Turhauttavinta on ollut se, että ilmastopolitiikassa ei löydetä ulospääsyä umpikujasta ja suuria hiilidioksidipäästäjiä ei saada vähennystalkoisiin. Iloisinta oli, kun Atte sai yhtä aikaa peräti kaksi professuuria Helsingin yliopistossa ja hänet nimitettiin marraskuun lopussa ympäristömuutoksen professoriksi. Rohkaisevinta on ollut saada lupaavia edistysaskelia konfliktinratkaisu- ja sovittelutyössämme First Step Forumin merkeissä uskon että joskus niistä voi kertoa lisää. Suurinta vaivaa mutta myös tyydytystä on tuottanut 150 vuotta vanhan torppamme kunnostaminen. Olemme olleet kiitollisia löytäessämme lepopaikan, jossa pimeä on sysimustaa ja tähtitaivas loistavan kirkas. Muusikkotyttäremme Reetan elämänilo keikoilla on ollut hauskinta katseltavaa (uusin musavideo löytyy osoitteesta http://vids.myspace.com/index.cfm?fuseaction=vids.individual&videoID=1533252889), samoin 16-vuotiaan Eeron ja 18-vuotiaan Raakelin into musiikkiopinnoissa PopJazzissa. Rentouttavinta maailmassa on ollut edelleen lenkkeily, ja harmia on tuottanut jos flunssat, vatsataudit tai reistalevat jäsenet sitä estävät. Innostavinta on ollut saada mukaan hienoja uusia ehdokkaita Kokoomuksen eduskuntavaaleihin nyt odotan innolla seuraavia vaaleja. Helpottavinta on se, etten itse ole ehdolla vaan saan auttaa muita. Parasta on, että en tee työtä yksin vaan meillä on mahtava tiimi Miikan ja Lauran kanssa. Kannustavinta on ollut ystävien rohkaisu ja tuki. Kiitos kaikille, jotka ovat sitä antaneet.
Kotisivuillani www.korhola.com on jälleen paljon lisää tarinoita ja tietoa työstä, tervetuloa käymään! Tapani mukaan laitan loppuun viimeisen kolumnini.
Hyvää joulua ja onnellista vuotta 2007. Kiitän jokaista ystävää ja sähköpostituttavuutta, joka on kuluneen vuoden aikana tuonut valoa päiviini.
Eija-Riitta
Maa jossa naksahtelee
Seuraatkaapa tämän murheellisten laulujen maan uutisia.
Yhtä usein kuin rakastuneet väittävät kuulleensa päässään klik, perustelevat tappajat ja pahoinpitelijät tekojaan vastaavalla akustisella elämyksellä: päässä jokin vain naksahti. Ei tiedetty, ei tajuttu, mitä tapahtui; raivo sai yliotteen ja mieli pimeni.
Ja valitettavan usein juuri klikistä seuraa naks. Kun lukee toistuvasti murheellisia uutisia rakastuneiden, mustasukkaisten ja hyljättyjen epätoivoisista teoista, alkaa murrosikäisen lapsen vanhemmasta tuntua kuin olisi pian lähettämässä lastaan rintamalle. Rakastuminenkin on riskikäyttäytymistä maassa, jossa naksahtelee.
Suomalainen kansa on arvoituksellista. Ensin ei tiedetä omasta pahuudesta mitään, seuraavassa hetkessä se on jo nielaissut ihmisen peruuttamattomiin murhenäytelmiin. Se panee pohtimaan, voisiko näillä piirteillä olla yhteys keskenään. Jos ihmisiä opetettaisiin tunnistamaan naksahtelua jo alkutekijöissään ja jos jatkuva pikku naksutus kuuluisi ihmiskuvaan, sorruttaisiinko yhtä epätoivoisiin tekoihin?
Siksi väitän, että kulttuurimme suuri erehdys on ihmiskuvassa, jossa ahdistavat kysymykset ihmisluonnon pimeästä puolesta väistetään neuvottomina. Meiltä puuttuvat välineet hallinnoida pahuutta itsessämme. Koska se on unohdettu, eikä sitä tunnisteta ja käsitellä, se karkaa hallinnasta raivon hetkellä. Kodeissa ei opeteta enää käsittelemään turvallisesti kielteisiä tunteita, eikä lasta tutustuteta valoonsa ja varjoonsa tasapuolisesti. Luullaan, että optimismi tuottaa optimistista jälkeä. Uskotellaan, että sitä mistä ei puhuta, ei myöskään ole.
Filosofi Urpo Harva väitti, ettei millään aatteella ole saatu niin paljon pahaa aikaan ihmiskunnan historiassa kuin uskottelemalla, että ihminen on vain hyvä. Kollektiivinen petos ja tyrannia on mahdollista ennen muuta siellä, missä ei osattu olla varuillaan. Samaa todistaa englantilainen historioitsija ja filosofi Jonathan Glover teoksessa Ihmisyys, jossa käydään läpi kaikki viime vuosisadan suuret tragediat vankileirien saaristosta ja Auschwitzista Ruandaan ja Kosovoon.
Gloverin mielestä filosofian suurin haaste on selvittää suhteensa 1900-luvun tapahtumiin. Hän puolustaa ajatusta empiirisemmästä etiikasta: sen täytyy ottaa huomioon ne kauheudet, joita koko vuosisata oli täynnä, muuten siitä ei ole mihinkään. Meidän on ymmärrettävä itsestämme synkempiäkin asioita kuin monet toiveikkaasti ajattelevat yleisesti myöntävät, sanoo Glover ja jatkaa: "Meidän on katsottava sisällämme olevia hirviöitä tarkkaan ja hartaasti. Muuten niitä ei saada koskaan vangittua eikä kesytettyä." Sitaatti on kuin Niko Kazantzakisin Tilinteosta: "Meissä on paljon synkkyyttä, monia kerroksia, käheitä ääniä, karvaisia, nälkiintyneitä petoja". Freudinkin mukaan ihmisen vintillä laulaa enkelikuoro, mutta kellarissa ulvovat sudet.
Enkelikuoro ei laula vain alitajunnan vintillä. Kauan sitten Beetlehemissä maailman vaikuttavin enkelikuoro havahdutti paimenet yövuorossaan. Kuoro juhli maailmaa kohdannutta ilouutista. Jumalan syntyminen ihmisen osaan antoi radikaalin toivon ja käänsi näkökulman suuresta pieneen. Maailmaan tuli armo. Seurauksena on sukupolvesta toiseen jatkuva sydänten vallankumous. Tämä armo ja vallankumous antaa paljon toivoa ja välineitä sille, jota naksahtelu ja oma pahuus pelottavat.
