Etiikkaa olan takaa

Kiva päivä takana, pääsi puhumaan asiaakin. Sain kunnian emännöidä piispallisia vieraita – mukana oli Suomen, Ruotsin ja Viron arkkipiispat ja muuta klerikaalista väkeä. He osallistuvat Brysselissä konferenssiin "Clash or cooperation? – Intercultural dialogue and European values".

Ohjelmassa on mm. dialogia Brysselissä olevien ekumeenisten toimistojen kanssa, vierailu Suomen edustustoon ja tapaaminen Olli Rehnin kanssa.

Hauskinta oli, että keskustelu oli tavanomaista filosofisempaa. Yksi pohdinnan aihe liittyi siihen mihin suuntaan kulttuurien välistä keskustelua voisi kehittää.

Se on hyvä kysymys, ja itse näen että olemme risteyksessä, josta voi kulkea kahteen suuntaan. Molemmat suunnat ovat tulkintoja lähtökohdastamme, liberalismista ja liberalistisesta yhteiskunnasta, jossa elämme.

Toisen ihanteena on sekularistinen, relativistinen yhteiskunta ja toisen ihanteena pluralistinen. Puheenvuorossani pyrin väittämään, että sekularismi kasvattaa uskonnollisia ja kulttuurisia jännitteitä siinä missä pluralistinen voisi niitä purkaa. Siteerasin taas kerran suuresti arvostamaani Sirkku Hellsteniä joka esitti, että liberalistisessa yhteiskunnassa sekoitetaan keskenään kaksi aivan erilaista ajattelumallia, moniarvoisuutta korostava eettinen pluralismi sekä toisaalta kulttuurirelativismi. Mielestäni sitä voisi nimittää myös sekularistiseksi relativismiksi.

Siinä missä sekularistinen relativismi lähtee siitä, että uskonnollista totuutta ei olemassa, pluralistinen lähestymistapa toteaa vain ettemme järjen keinoin voi saavuttaa yhteisymmärrystä siitä. Lähestymistavan seuraukset ovat hyvin erilaiset: relativismi katsoo siksi että arvoista on paras vaieta, ja että arvo- ja uskomusjärjestelmät jätetään poliittisen päätöksenteon ulkopuolelle. Pluralismi pyrkii taas dialogiin arvoista ja katsoo että erilaisia arvo- ja uskomusjärjestelmiä on pyrittävä ymmärtämään päätöksenteossa – siitä yksinkertaisesta syystä, että ne ovat merkittävä osa ihmisten elämää. Kun relativismi ei valitse kenenkään näkökulmaa arvokeskustelussa, pluralismi sallii mielellään kenen tahansa näkökulman esilletulon.

Lähestymistapojen ero näkyy siinä, miten sana suvaitsevaisuus ymmärretään. Jos relativistille suvaitsevaisuus on itse asiassa velvoite hyväksyä kaikki itsensä toteuttamisen nimissä, pluralismi on sitoutuneempaa: siksi suvaitsevaisuus on empatiaa, uteliaisuutta, ja tarvittaessa jopa kriittisyyttä. Se johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että dialogi mahdollistaa paitsi ymmärryksen ja vuorovaikutuksen, myös kritiikin. Pluralistille moraali onkin dialoginen prosessi.

Hellsten katsoo, että erot ovat selvät: relativismista seuraa itse asiassa jännitteiden kasvu, koska se väistelee vaikeita alueita ja ohittaa ne. Pluralismilla jännitteet voivat lientyä, koska se lähtökohtaisesti ottaa huomioon ihmisten arvomaailmat ja niiden erot.

Uskonto ei siis välttämättä ole vain jännitteiden aiheuttaja eli ongelma. Se voi olla myös osa ratkaisua.

Keskeiseksi kysymykseksi nousee valtion omaksuma tulkinta ja rooli. Valtion täydellisen neutraalisuuden korostaminen on johtanut Hellstenin mukaan joskus jopa yhteiskunnallisen suvaitsemattomuuden lisääntymiseen suvaitsevaisuuden ja valtion puolueettomuuden nimissä. Hellsten kirjoittaa näin: "Vaikka kaikki 'maalliset' elämäntavat ovat sinänsä sallittuja, pidetään vaikkapa uskonnollisten vakaumusten jyrkkää esilletuomista julkisuudessa sopimattomana." Tämä kaventaa eettisen keskustelun aluetta yhteiskunnassa ylipäänsä, ja se ikään kuin syö liberalismin aatetta sisältäpäin. Suvaitsevaisuudesta voikin tulla syrjivää suvaitsevaisuusfasismia.

Hellsten jatkaa: "Vaikka uskonto ja uskonnollinen yhteisö voivat olla myös totalitaarisia ja sitoa yksilön tahdon hyvin tiukasti, voi myös valtion äärimmäisen puolueettomuuden nimissä tapahtuva suvaitsemattomuus olla yhtä vaarallinen suuntaus."

Hellsten pitää ratkaisuna liberalismin kriisille ja eettiselle köyhtymiselle tietoista arvokeskustelua, jossa suhtaudutaan periaatteessa kunnioittavasti myös ihmisten uskonnolliseen sitoutumiseen, sen sijaan että koko alueesta vaiettaisiin väistellen. Lähtökohtaisesti kunnioittava, kohtaava, dialoginen lähestymistapa mahdollistaa myös kriittisyyden.

Mitäs tämä sitten tarkoittaa?

Kuvitellaan monikulttuurista ympäristöä ja lasten päiväkotia siellä. Olen ollut ymmärtävinäni että meillä Suomessa on ollut aika paljon paineita karsia uskonnollis- kulttuurisia elementtejä kouluista ja päiväkodeista, jotta ei loukattaisi toisella lailla uskovien tunteita.

Se sijaan että luovuttaisiin esimerkiksi uskonnollisista juhlista, voitaisiin ajatella, että lapset jakavat kulttuurinsa ja taustansa rikkaimmat elementit. Siinä missä kulttuurirelativistinen päiväkoti ohittaisi kalendaariset uskonnollisperäiset juhlat, pluralistinen vaihtoehto antaisi lapsille mahdollisuuden juhlia ramadania, joulua tai hanukkaa peräjälkeen. Oman identiteetin juurien tunteminen antaa hyvän lähtökohdan aitoon suvaitsevaisuuteen ja toisten kunnioittamiseen. Perintö tunnistamalla päästään parhaaseen kulttuuriseen dialogiin, ei siitä vaikenemalla. Omasta arvokkaasta perinteestä, suvivirsistä ja joulukuvaelmista, luopuminen ei välttämättä edistäkään suvaitsevaisuutta ja keskinäistä ymmärrystä.

Riitta Myller, Henrik Lax, minä ja ruotsalainen kollegamme Charlotta Cederschöld pidimme yleisöllemme pikku alustukset (oma alustukseni oli kuta kuinkin tuo edeltävä), ja sitten virisi vilkas keskustelu. Tuntui suorastaan virkistävältä.

Palasin sitten taas arkisiin bisneksiin ja kävin täysistunnossa räyhäämässä EU:n energiapolitiikasta Bulgarian suhteen.

Ilta oli merkittävä. Kävin kylässä ystävilläni Paulilla ja Rebeccalla, joista olen kertonut myös kirjassani. Viisi vuotta sitten kokonaan halvaantunut Rebecca oli säteilevä, onnellinen ja vahva. Pää toimii, ja vasen käsi. Itkimme ja nauroimme. Tämän kohtaamisen valossa palasin takaisin miettimään päivällä lukemaani Pentti Sadeniemen kolumnia Hesarissa.

Hieno kirjoitus, tarkkanäköinen ja analyyttinen, nautinnollinen lukea. Sadeniemi oli tutustunut taannoiseen kohua aiheuttaneeseen paavi Benedictus XVI:n puheeseen kokonaisuudessaan ja analysoi paavin yritystä nostaa teologia filosofian ja luonnontieteiden rinnalle. Siinä on omat heikkoutensa, kuten Sadeniemi osoitti.

Ei tietenkään ole mikään ihme, että paavia pohdituttavat tällaiset asiat. Luonnontiedehän laitetaan välillä, halusivatpa itse tieteen harjoittajat tai ei, (jotkut toki haluavat) edustamaan ateismia. Luonnontieteestä vedetään ikään kuin aiottua vahvempia johtopäätöksiä maailmanselityksen suuntaan.

On kuitenkin sanottava, että jos vaaditaan aukotonta näyttöä, sekä ateismi että uskonto ovat heikoilla. Ateismin ja kristinuskon välillä todistuksen taakka jakautuu tasan. Kumpikin näkemys voidaan esittää intellektuaalisesti uskottavaksi, käsite-ekonomiseksi ja kulttuurisesti houkuttelevaksi, molempia voidaan puolustaa, mutta kumpaakaan ei voida esittää aukottomasti todeksi.

Tällaisessa tilanteessa Benedictus XVI:n oli huolissaan etiikan pohjasta. Hänelle vaihtoehdot olivat joko yhteisyys uskonnon pohjalta tai pelkkä erillisten, atomisoituneiden yksilöiden massa. Jälkimmäisessä tapauksessa "etiikka ja uskonto kadottavat yhteisöä luovan voimansa ja muuttuvat puhtaasti henkilökohtaiseksi asiaksi", hän kirjoittaa pitäen sitä "ihmiskunnalle vaarallisena asioiden tilana." Sadeniemi laittoi hieman jäitä paavinhiippaan: Moraalisäännöt ovat ihmisten välisten suhteiden pelisääntöjä, joista ihmisten pitää kyetä sopimaan. "Miksi he eivät osaisi yksinkin? Kyky valita vilpin ja rehellisyyden tai julmuuden ja humaanisuuden välillä ei edellytä mitään nimenomaista teologiaa."

Sadeniemi teki taitavan ja viisaan yhteenvedon: "Periaatteellisesti paavi on väärässä; yhteisöitä voidaan rakentaa muullekin kuin vain uskonnolliselle perustalle. Empiirisesti ja historiallisesti hänen asemansa on paljon vahvempi." Tämä olisi hyvä paikka lainata Dostojevskin kommenttia uskon varmuudesta: "Todistaa tässä ei voi mitään, tulla vakuutetuksi, se on mahdollista."

Sadeniemen mainitsema empiirinen vahvuus palasi kirkkaana mieleeni Rebeccan sängyn äärellä. Tuo vahvuus tulee kai siitä, että hyvän tavoittelussakin on kyse intohimosta ja rakkaudesta. Pelkkä moraalista "sopiminen" harvoin sytyttää ja yhdistää ihmisiä, saati antaa moraalista voimaa. Ajatus, että sen takana on jotakin hyvää, kaunista ja ihmistä suurempaa, vasta se nostattaa ihokarvat tuntemaan kaikenlaista suurta.

Rebeccan aviomies – sen jälkeen kun hän oli nostanut ja siirtänyt Rebeccaa, vaihtanut tyynyn asentoa ja huolehtinut, että entinen huippukokki saa ateriansa syötyä – sanoi siirryttyämme yläkertaan kahville, että Rebecca on hänen elämänsä ilo, valo ja ylellisyys. Ilmassa oli paljon, sanoisinko empiiristä voimaa. Jos uskaltaisin, sanoisin, että sinä hetkenä enkelit kumarsivat syvään. Mutta mitään en voi tietenkään osoittaa todeksi.

Ps. tässä yhteydessä en voi olla suosittelematta Esa Erävalon terävää blogia, joka myös kommentoi Sadeniemen kolumnia.

Share Button

1 kommentti artikkeliin “Etiikkaa olan takaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *