Pilapiirroksista syntynyt kiista on herättänyt reaktioita laidasta laitaan. Muutamia koko kohu ärsyttää siinä määrin, että ratkaisuksi on ehdotettu uskontojen vaikutusvallan vähentämistä, tasapuolisuuden nimissä kaikilta. Siksi on vaadittu, että muslimien lisäksi myös kristityt olisi pantava ruotuun yhteiskunnallisen roolinsa osalta. Kuluneella viikolla vaatimuksen esitti näyttävästi Helsingin Sanomien Anna-Mari Sipilä kolumnissaan Uskonto pois elämää pilaamasta (HS 27.02.06). Hänen mukaansa kirkko tulisi eriyttää valtiosta täysin, koulut desinfioida uskonnosta ja kirkkojen lopettaa lobbauksensa Brysselissä. Samalla otteella joutaisivat luultavasti kristillisdemokraattiset veljespuolueemmekin Euroopasta pois.
On tarpeen miettiä ongelman luonnetta: onko se uskonto vai jokin muu. Arvopohjasta luopuminen ei ole mikään kevyt juttu ennen sitä olisi hyvä määritellä, ollaanko poistamassa kantavaa rakennetta vai harmittomasti siirreltävää rompetta. Olisi myös reilua tunnustaa kirkkojen ratkaiseva panos eurooppalaisessa kehityksessä yksilön arvoa, kansanopetusta ja sairaanhoitojärjestelmää myöten. Esimerkiksi heikompiosaisen puolustamista ei voi perustella aristotelisesti, pelkin rationaalisin argumentein. Nykyisin tuntemamme humanismikin on paljolti velassa yksilön arvoa korostaneelle kristilliselle ihmiskuvalle.
Aihe on vaikea ja herkkä esimerkkejä ja vastaesimerkkejä täynnä. Siksi kaipaan medialta herkempää uskonnollista lukutaitoa sen laittaessa poikki ja pinoon aikamme ilmiöitä.
Luulen, että pikemminkin kuin uskonnosta on kyse fundamentalismista. Mutta sitten ei enää puhutakaan pelkästä uskomisesta. Fundamentalismi on oma aatteensa, josta on monta eri versiota, kuten vaikkapa kristillinen ja islamilainen mutta myös ateistinen, tai vaikkapa ympäristöfundamentalismi.
Fundamentalismi on vallanhaluinen, paljon tilaa vievä elämänasenne. Sitä kuvaa parhaiten ilmaisu ”haltuun otettu totuus”. Koska fundamentalisti on saanut totuuden haltuunsa, juuri hänellä on valta määritellä se. Näin määritelty totuus on ikään kuin lamppu, ja se mitä lamppu ei valaise, on silkkaa pimeyttä. Kaikki keinot varjoon jääneen pimeyden torjumiseksi ovat luvallisia – totuuden haltijan rooli oikeuttaa sen.
Se rooli pelottaa minua, ilman muuta. Näen uskon pikemminkin tienä, jolla totuutta etsitään mutta sitä ei omisteta. Uskon kohdetta ei kukaan voi kuvitella ottavansa haltuun – sitä rakastetaan ja kaivataan, mutta sitä ja sillä ei hallita. Samasta syystä on parempi olla tuomitsematta toista.
Mutta pakko huomauttaa: haltuun otetun totuuden asenne elää ja voi hyvin ilman uskontoakin. Stalin oli fundamentalisti, niin oli myös Lenin, Hitler, Mao, Pol Pot ja vaikkapa Burman Ne Win. Uskonnottoman fundamentalismin merkeissä on tapettu vielä enemmän ihmisiä kuin uskonnon piirissä konsanaan.
Kaikessa muiden puolesta tietämisessä piilee vaara. Hulluinta on, että myös fundamentalismin vastaisuudesta voi tulla uusi fundamentalismin muoto. Parhaita vastalääkkeitä ovat sivistys, koulutus, historiantaju, moniarvoisuus ja avoin dialogi. Suiden sulkeminen, edes suvaitsevaisuuden nimissä tapahtuva, ei asiaa auta.
Kirjoittaja on Kokoomuksen europarlamentaarikko ja filosofian lisensiaatti, joka opiskeli teoreettista filosofiaa ja teologiaa.
