Biopolttoaineita ja turvetta käsittelevä MOT-ohjelma tuli eilen ja tänään, ja se sisälsi muutaman kommentin myös minulta. Kerroin turpeen kohtalosta EU:sssa: kuinka hilkulla olimme saada sen uusiutuvien listalle. Pitkin päivää olen saanut siitä kivaa palautetta. Ja totta kai sellainen tuntuu pikemminkin hauskalta kuin tylsältä. Eli kiitos kaikille!
Minun piti mennä lounaalle tapaamaan erästä terästeollisuuden edustajaa, mutta huomasin olevani vankina työhuoneessani 13. kerroksessa, sillä avustajat olivat poistuneet toimistosta lounaalle ja lukinneet ovensa. Minä en taas löytänyt avaimia mistään. Kesti aikansa ennen kuin Securite-sankari tuli vapauttamaan minut lukkojen takaa tornista. Sen verran olen satuja lukenut, etta tunsin itseni prinsessaksi.
Lounas alkoi siis puoli tuntia myöhässä. Jotenkin keskustelimme muustakin kuin teräksenteon sivutuotteen ferrokromikuonan statuksesta – onko siis kyse jätteestä vai tuotteesta – ja päästökaupan murheista. Juttelimme myös lapsista, ja heistä puhuessani minua alkoi huimata ja pyörryttää se ilo, jota lapset ovat antaneet minulle. (Ilon kääntöpuoli on toki myös suru ja huoli, jota on pakko välillä tuntea).
Tämä ajatus on perin keskeneräinen, mutta se on kasvanut minussa viime päivinä: haluaisin todella olla sellainen poliitikko, josta näkee ettei politiikasta puhuessaan tämä kuvittele olevansa asioiden ytimessä. Ettei tässä ole kaikki, vaan olemme lähinnä fasilitoimassa elämän reunaehtoja. Olen tosin innostuva monomaani, ja jos ryhdyn johonkin hommaan tai projektiin, saatan kuulostaa juuri niin asiaan antautuneelta, että politiikka olisi elämäni sisältö ja että biopolttoaineiden energiatase todella olisi kohtalonkysymys. Mutta siitä ei taida syntyä edes hyvää politiikkaa. Jotenkin haluaisin elämälläni osoittaa muualle, tehdä kunniaa sellaiselle, jota en edes aio liian tarkkaan määritellä.
Loppujen lopuksi, tuliko tämä kaikki mieleen Lennart Meren kuolemasta? Hänen salaisuutensahan oli se, että hänellä oli Salaisuus. Jotain enemmän kuin politiikka.
