Oras Tynkkynen ja Kaisa Kosonen (SK 1/06) moittivat näkemyksiäni Montrealin ilmastokokouksen tuloksista liian synkiksi. Tynkkysen mukaan kehitysmaatkin olisivat ensimmäistä kertaa sitoutumassa prosessiin, jossa tarkastellaan myös niitä koskevia ilmastotavoitteita.
Valitettavasti Tynkkynen vääristelee tuloksia. Jos hän tarkoittaa, että jokin kehitysmaa olisi ilmoittanut olevansa valmis ottamaan itselleen sitovan päästövähennysvelvoitteen, näin ei ikävä kyllä käynyt. Muutamat kehittyneet kehitysmaat ovat vuosien varrella ja myös Montrealissa ilmoittaneet neuvotteluhalukkuudestaan ottaa itselleen vastaavia velvoitteita kuin Annex I -mailla. Mutta ne merkittävimmät päästäjät ja kasvajat eivät ole liikkuneet piiruakaan päästövähennysten suuntaan. Esimerkiksi Kiina ja Intia toistivat Montrealissa aiemman kielteisen kantansa.
Nykyisellään Kioto aiheuttaa hiilivuotoa ja EU:n päästökauppa vääristää kilpailua. En ole arvostellut päästövähennysvelvoitteita siksi, että ne maksavat vaan siksi että kustannukset eivät jakaudu oikeudenmukaisesti. Jotakin on pielessä, jos toiset maksavat vähennyksensä kahteen kertaan toisten vain rikastuessa systeemin avulla.
Kiotosta on tullut joissakin yhteyksissä tabu, jota ei saa arvostella. Haluan korostaa, etten koskaan moiti ilmastopolitiikan tavoitteita. Sen keinot vain ovat avuttomia. Tilalle olen hakenut globaalimpaa päästövähennysrintamaa ja kattavia teollisuussektorikohtaisia päästörajoja WTO-tason sanktioihin yhdistettynä.
Montrealissa ei päästy askeltakaan eteenpäin. Kolme neljännestä päästöistä saa kasvaa kiihtyvää vauhtia. Se ei riitä, kun ilmastomuutoksen hidastamisella on kiire.
Miksi sitten vielä teeskennellään, että eteenpäin mentiin? Jos olisi kyse yrityksen toiminnasta, valittu strategia olisi ajat sitten hylätty tehottomana: tulosta ei tule. Onko kyse poliittisesta ylpeydestä? Arvovaltasyistäkö on vaikea antaa periksi ja myöntää, että keinoja pitäisi kiireesti vaihtaa?
Eija-Riitta Korhola, europarlamentaarikko
