Raporttini käsittely meni eilen ihan hienosti, kollegat olivat ystävällisiä. Mutta päähuomion vei meilailu sen selvittämisessä, että kuka sanoi mitä. Kaikki liittyy viime viikon blogiini REACH-äänestyksen jälkeen 4.10. Se oli herättänyt WWF:n huomion, kun kerroin siinä tutkimuksesta, jonka epäilin WWF:n jättäneen julkaisematta sen hankalien tulosten vuoksi.
Järjestön tiedotusvastaava Päivi Rosqvist, jonka näin eilen koneessa matkalla Brysseliin, halusi jutella asiasta. Hän totesi minun sivuillani olevan virheellistä tietoa, ja viittasi WWF:n tutkimukseen huhtikuulta. Vastasin, etten puhu siinä huhtikuisesta vaan syyskuun tutkimuksesta, jonka tulos oli että REACHin kustannukset olisivat metsäteollisuudelle ”detrimental”. Rosqvist sanoi, ettei tällaista tutkimusta ole, minä taas pyysin tarkistamaan suoraan pääkallonpaikalta.
Sain myöhemmin päivällä emailia aiheesta; tutkimus siis oli, mutta oikeastaan sitä ei oltu jätetty julkaisematta, sen julkaisu oli vain viivästynyt. Ympäristövaliokuntamme jäsenet nyt kuitenkin äänestivät viime viikolla siinä hyvässä uskossa, että teollisuuden puheet liian kalliista kustannuksista ovat niiden tyypillistä liioittelua. Ja että oikeasti REACH ei vaarantaisi mitään tärkeää.
Tulipa soppa. WWF oli jo edellyttänyt minun korjaavan esittämäni tiedon, mutta nyt en ainakaan vielä tiedä mitä korjaisin – kerronpa vain lisää.
Ovatko metsäteollisuuden työpaikat Euroopassa sitten tärkeitä, riippuu näkökulmasta. Ongelma on tiivistettynä seuraava: REACH edellyttää molekyylitason tietoa aineista tuotteissa. Paperin osalta tällainen vaatimus ei toimi, sillä vaikka saisimmekin kemikaalien valmistajilta tiedot, selluloosakuitu on luonnontuote, jonka koostumus vaihtelee jonkin verran puun kasvupaikasta ym. tekijöistä johtuen. Alkuperäinen ehdotus olisi velvottanut testaamaan sekä raaka-aineet (sellun ja keräyspaperin) että valmiin uuden paperin, mutta nyt ympäristövaliokunta päätyi siihen, etta testausvelvoite koskee vain valmista uutta paperia. (Siitäkin olin tehnyt muutosesityksen, mutta harmi kyllä, en saanut sitä läpi).
Sellun ja paperin poissulkemisen olettaen teki tutkimuksensa myos KPMG , eli vakavinta vaihtoehtoa ei KMPG edes arvioinut. KPMG:n tulos on, etta paperiteollisuuden kustannus – minimiversiossakin – on moninkertainen vuotuiseen liikevoittoon nahden. Tällaista kustannusvaikutusta ei pysty siirtämään lopputuotteen hintaan tuotteessa, joka ostetaan ja myydään maailmanmarkkinoilla.
Tyhmintä on se, ettei tällä kustannuksella saavuteta mitään ymparistöhyötyjä; eilisessä blogissa mainitun Korpelan tyttären verenkuva ei harmittoman paperin tutkimisesta parane.
On vaikea sanoa, onko jossain maailmassa puhtaampaa paperiteollisuutta kuin Euroopassa, sillä muilta ei juuri tietoja julkisteta. Joka tapauksessa näyttää silta, että maailman puhtain paperin tuotanto ollaan ajamassa alas – vaikka se on harvoja teollisuuden aloja, jotka ovat kyenneet yhdistamaan kilpailukyvyn ja kestavan kehityksen.
Ja jos paperintuotanto siirtyy Euroopan ulkopuolelle, kierrätyskin loppuu.
Ja lopulta, mikä kauheinta, ympäristöjärjestöjen rahat? Silloin ainakin herätään.
Iltapäivällä jatkoin oman raporttini neuvotteluja. Itävallan ja Englannin edustajat neuvoston puolelta tulivat toimistooni kertomaan, mitä mieltä neuvostossa ollaan parlamentin linjasta – eli raportistani. Århusin sopimus on intohimoja herättävä aihe. Kansalaisjärjestöt ovat pettyneitä kun kauan odotettu mahdollisuus viedä myös EU-instituutiot oikeuteen ei tulevassa lakiesityksessä näytä toteutuvan niin automaattisena kuin ne ennakkoon haaveilivat.
Siitä tulee vielä pitkä ja kiukkuinen kina.
