Kollegani Satu Hassi valitteli kuluneella viikolla Helsingin Sanomissa lobbareiden voimaa kemikaaliasetus REACHin kohdalla. Hän näki europarlamentin lobbareiden temmellyskenttänä, jolla rahan valta ratkaisee. Siinä missä teollisuudella on rahaa kestitä ja tehdä vaikutuksen, ympäristöjärjestöt joutuvat tyytymään pieniin resursseihinsa.
Oli pakko ihmetellä, olemmeko samassa talossa. Miten niin ympäristöjärjestöt olisivat heikommalla? Ne näkyvät ja kuuluvat, ja vaikuttavat voimakkaasti lopputulokseen sekä komissiossa että parlamentissa. Monilla niistä on myös runsaasti varoja, joiden avulla joku meppi jopa saa lisätyövoimaa toimistoonsa. Niiden vaikutusvallasta olenkin usein kiitollinen. Mutta aina en.
Kun kuusi vuotta sitten aloitin europarlamentissa, nämä järjestöt edustivat minulle kaikkea mahdollista hyvää. Uskoin niiden pyyteettömyyteen ja vilpittömyyteen. En epäillyt, kun eräs kollega opasti minua, ettei kannata kuunnella muita kuin ympäristöjärjestöjä ja oman maan neuvoston kantaa, sillä firmoilla on ketunhäntä kainalossa.
Sitten kävi muutaman kerran niin, että petyin joidenkin järjestöjen välittämän tiedon laatuun. Annettiin vääriä lukuja ja tietoja, eikä niitä korjattu vaikka pyysin. Pettymys oli maailmankatsomuksellisesti raskas. Siihen asti olin naiivisti uskonut, että totuudella olisi niissä piireissä itseisarvo: jos ympäristöä koskevat tiedot ovat vääriä, ne korjataan. Nyt kohtasin ihmisiä, jotka eivät halunneet korjata vääriä tietoja kampanjasyistä, kun paperit ovat jo lähteneet maailmalle ja kiertoon. Kampanjasyistä! Ei väliä vaikka jopa ympäristö kärsisi.
Itse opin tällaisten katkerien pettymysten kautta, että edustajan sietäisi kuunnella kaikkia tasaisesti ja säilyttää kriittisyytensä joka suuntaan. Parempi joskus jopa ketunhäntä kainalossa kuin uskotella, ettei sitä olisi ollenkaan.
Kansalaisjärjestöt eivät edusta pelkkää pyyteettömyyttä ja viattomuutta, sillä nekin taistelevat toimeentulosta ja vaikutusvallasta. Mitään pahaahan siinä ei ole, mutta naiivia on unohtaa se. Niiden ongelmana lienee, että rahankeräyskampanjoissa ne joutuvat yksinkertaistamaan asioita mutta yksinkertaistettu agenda ei ympäristöpolitiikassa toimi.
Siksi minulla on kemikaaliasetukseenkin hieman toisenlainen näkökulma kuin Hassilla. En kiistä kemikaaliasetuksen tarpeellisuutta. Yhteismarkkinoilla tarvitaan tietoa niistä lukuisista aineista, joille päivittäin altistumme. Ja vastuu kuuluu ilman muuta tuottajalle. Lopulta tietenkin kuluttaja maksaa: REACH-velvoitteet toisivat kemikaalien valmistajille lisää kustannuksia, jotka valmistajat todennäköisesti siirtävät kemikaalien hintoihin.
Minäkin haluan turvallisempaa ja puhtaampaa Eurooppaa, mutta kaikenkattava REACH ei nykymallissaan sitä turvaa. Kerron yhden esimerkin.
REACHin idea on, että kemikaalin valmistaja antaa tiedon käyttäjälle, jolloin tuotteen valmistaja pystyy itse testaamatta välittämään tiedon käytetyistä kemikaaleista eteenpäin. Paperinvalmistuksen osalta REACHin perusfilosofia ei kuitenkaan toimi. Euroopan paperiteollisuuden CEPIn tulkinnan mukaan tutkimus edellyttää molekyylitason tietoa aineista tuotteissa. Vaikka kemikaalien valmistajilta saataisiinkin tiedot, selluloosakuitu on luonnontuote, jonka koostumus vaihtelee puun kasvupaikasta ja muista tekijöistä riippuen.
Komission alkuperäinen esitys velvoitti testaamaan sekä raaka-aineet – sellun ja keräyspaperin – että valmiin tuotteen, mutta nyt näyttää siltä, että tutkimusvelvoite tulee koskemaan paperin vaikutusta ympäristöön koko sen elinkaaren ajalta. Sekin on kova vaatimus.
Tunnettu konsulttitoimisto KPMG tutki REACHin kustannusvaikutuksia paperiteollisuudelle. Tulos oli yllättävä: minimivaatimuksillakin paperiteollisuuden kustannus olisi kolminkertainen vuotuiseen liikevoittoon nähden. Tällaista kustannusvaikutusta ei pysty siirtämään lopputuotteen hintaan tuotteessa, joka ostetaan ja myydään maailmanmarkkinoilla. Kun otetaan huomioon lisäksi EU:n megaälyttömyyden, päästökaupan, vaikutus, on helppo ymmärtää, että investoiminen Eurooppaan tulee kannattamattomaksi. CEPIn johtopäätös oli tyly: tämä lopettaa paperiteollisuuden Euroopassa. Myös keräyspaperin osalta kierrätys loppuisi todennäköisesti kokonaan.
Onko se sen arvoista? Kuka kuvittelee, että mitään ympäristöhyötyjä ja turvallisuutta saavutettaisiin pistämällä resurssit paperin testaukseen? Näyttää siltä ellei tilanne neuvostossa olennaisesti parane – että maailman puhtain paperin tuotanto ollaan ajamassa alas, vaikka kyseessä on teollisuudenala, joka on kyennyt yhdistämään kilpailukyvyn ja kestävän kehityksen.
Jos ympäristöjärjestöjen suuri saavutus REACH saa aikaan tämän, joudun vain toteamaan, etteivät ne kaikki ole ympäristön asialla.
