Seminaari vaati minulta intensiivistä otetta, sillä olin tapahtuman puheenjohtaja. Kiitettävä määrä ihmisiä, peräti 150 oli ilmaantunut paikalle. Erityisen ilahtunut olin siitä, että Greenpeacen edustaja oli jaksanut tulla paikalle, jopa panelistiksi. Tällaisella voidaan varmistaa se, ettei tilaisuudesta tule tylsää samanmielisten itsetyytyväistä hyrinää. Myös suomalainen Pohjolan Voiman edustaja Juha Poikola oli paneelissa, samoin kuin ydinvoimamissionääri Risto Tarjanne.
Puhuin aika kiukkuisesti päästökaupasta kun yhden session teemana oli EU:n ilmastopolitiikka. Greenpeacen edustaja kysyi minulta, miksi vastustan päästökauppaa, koska sehän edistää ydinvoiman asemaa.
Kesti hetken ennen kuin blondinpääni tajusi kysymyksen koko asetelman. Tietenkin vastustan epäonnistuneita ilmastopolitiikan instrumentteja riippumatta siitä, mitä ne tekevät ydinvoimalle miten hölmö kysymys. Sitten tajusin. Hän näki minut vihkiytyneenä ydinvoimalle, ihmisenä jolla on nuclear passion. Ikään kuin ensin olisi ydinvoima, ja sitten katsoisin mikä sitä edesauttaa. Mutta enhän minä syntynyt ydinvoimalippua liehuttaen. Vielä kymmenen vuotta sitten vastustin ja kauhistelin sitä. Minulla ei ole ydinvoimamissio, minulla on ympäristömissio. Ydinvoima on vain väline parempaan ilmastopolitiikkaan, siinä kaikki.
Mutta: ehkä hän näki minut omana peilikuvanaan. Hänellä lienee ennen muuta ei ydinvoimalle- missio. Ehkä hän näkee vastapuolenkin asialle samalla lailla vihkiytyneenä. Suhteessa ydinvoimaan olen vapaa ajattelija. Jos se osoittautuu huonoksi asiaksi, minulla ei ole mitään ongelmaa muuttaa kantaani siitä. Greenpeacen palkkalainen ei sen sijaan sellaista saa tehdä.
Lehdistötilaisuus meni miten kuten. Joskus väsyneenä jotkut sanat katoavat päästä, ja se ärsyttää. Tällä kertaa karkuteillä oli sana elinkaari englanniksi. Sitä on välillä niin raivoissaan itselleen, että miksi sanat jotka ovat varsinaista ammattisanastoa, voivat tehdä tällaisia temppuja.
No. Jeesus käski antamaan anteeksi veljelle ja jopa viholliselle aika monta kertaa. Pakko ulottaa itsensä samaan armahduksen piiriin.
Lennolla luin päivän lehdet ja mietin mitä ne mahtavat huomenna kirjoittaa Erkki Tuomiojan saamista ripityksistä. Ryhmämme puheenjohtaja Pöttering kiukustui aika lailla kuultuaan Tuomiojan sunnuntaina Turun Sanomille antamasta haastattelusta, jossa tämä moitti parlamenttia vastuuttomuudesta ja kuvasi virheellisesti sen valtaoikeuksia. Samoin ulkoasiainvaliokunnan Elmar Brok kaatoi kylmää vettä Suomen pj-kauden lähtökohdille. Sikäli perusteltua, että toki Tuomioja lausui ilmi kiistattoman tietämättömyytensä parlamentin roolista. No – Tuomiojan puheille on annettava se arvo mikä niille kuuluu.
Mutta mitä muuta tähän sanoisi muuta kuin voi sääli? Nyt eletään sellaisia aikoja, ettei löysää kannata päästää suustaan syrjäisessä Suomessakaan. Sana kulkee salamavauhtia, ja reaktionopeutta ei nykyiseltä kokoonpanolta näköjään puutu. Olen hyvin isänmaallinen, joten haikeatahan se on yhtyä sättimiseen kun rakasta Suomeani moititaan ulkopoliittisen johdon tokaisujen takia. Eskelisen ja Lehtolan mainiota Sianhoito-opasta lainatakseni: ”Samoin jos joku vanhus laskee alleen tai paperille, siitä ei kai pitäisi jatkuvasti huomautella.”
