Arvoisa puoluehallitus
Yritän lyhyesti esitellä erään ongelman EU:n tulevaisuutta koskien ja mahdollisen ratkaisumallin siihen. Minulta on pyydetty esitystä EU:n arvoista, ja oletan että on paitsi luvallista, myös toivottavaa olla jossain määrin filosofinen. Kulttuurisia jännitteitä kasvattavassa Euroopassa ongelma koskettaa EU-kansalaisten arkea yhä enemmän.
Uusimmassa Kanava-lehdessä on kiinnostava artikkeli Hollannista, jota pidetään eräänlaisena Euroopan risteyksenä ja makrokosmoksena. Sen ulkomaalaispolitiikkaa on seurattu mielenkiinnolla, ja pitkään Hollanti oli suvaitsevaisuuden mallimaan maineessa. Viimesyksyinen Theo van Goghin murha ja sen jälkiseuraukset paljastivat yhteiskunnassa syvän kriisin. Maahanmuuttajien kulttuurinen integraatio ei ollutkaan niin saumaton kuin oli luultu, kuuluisa hollantilainen suvaitsevaisuus oli koetuksella.
Murha käynnisti tapahtumien vyöryn, se laukaisi pintaan kuumat tunteet, ja kuukauden sisällä tehtiin 174 rasistiseksi tai äärioikeistolaiseksi luokiteltavaa tekoa.
Suuri osa hollantilaisista antoi tukensa islaminvastaisille mielipiteille. Pääministeri Balkenende yritti liennytellä ja haastaa dialogiin. Sen jälkeen on pohdittu, mikä meni pieleen maahanmuuttopolitiikassa, missä tehtiin väärin. Helppoja, selviä vastauksia ei ole, mutta ilmeisesti aiempi linja kasvatti paineita, jotka nyt purkautuivat. Hollanti on selvästi ottanut askeleen kohti maassa maan tavalla -politiikkaa. Esimerkkinä siitä on tiukentunut kielipolitiikka: maahanmuuttajalta edellytetään valmiutta opiskella kieli määräajassa.
Tarkastelen Hollannin tilannetta historiallista taustaamme vasten. Eurooppalaisen liberalismin reunaehdot ovat muuttuneet voimakkaasti ja samalla Eurooppa on yhä multikulttuurisempi paikka. Kysymykseni on, voisiko kriisillä olla jotakin tekemistä sen kanssa, miten liberalismin vaatimaa suvaitsevaisuuden käsitettä on ymmärretty.
Liberalistinen yhteiskunta on siis toimintaympäristömme. Sen vahvin sana on ollut yksilön autonomia ja vapaus.
Lähes jokainen osaa arvostaa sitä yhteiskunnallista vapautta, jonka länsimainen kulttuuri takaa. Liberalismin ajoista lähtien yhteiskuntiamme on määrätietoisesti rakennettu yksilönvapauden periaatteen varaan. Poliitikot ovat olleet varsin yksimielisiä siitä, että vapaus on pakkoa paljon tehokkaampi, jos halutaan yhteiskunta jossa ihmiset viihtyvät.
Liberalismilla on ollut kunniakas historia totalitarismien vastavoimana. Se on menestyksekkäästi taistellut yhteiskunnallista eriarvoisuutta, suvaitsemattomuutta, sortoa ja totalitarismia vastaan. Mielenkiintoista on, että poliittinen liberalismi on neuvostososialismin ja suunnitelmatalouden kaatumisen myötä kukistanut viimeisen todellisen ideologisen vastapoolinsa. Ongelma on nyt, että se näyttää samalla kadottaneen normatiivisen suuntansa. Yksilöllisyyden ja markkinoiden ideologiana liberalismi perinteisesti määritelty sen vastavoimien kautta. Yhteiskuntateoriana sen ole varsinaisesti koskaan tarvinnut kertoa millaista politiikkaa se puolustaa ja kenen asiaa se itse ajaa – historian kulku on suonut sille mahdollisuuden vakiinnuttaa asemansa määrittelemällä, mitä se ei ole.
Siksi me tiedämme liberalismista monta slogania mutta ne ovat summittaisia. Tiedämme, että liberalismi puolustaa tasa-arvoa, mutta ei ole selvää mitä tällä tasa-arvolla tarkoitetaan. Vapaus, mutta millainen vapaus? Autonomia, mutta miten ottaa se huomioon demokraattisessa päätöksenteossa? Liberalismia ansiokkaasti tutkinut filosofi Sirkku Hellsten toteaa, että liberalismissa normatiivinen aspekti osoittautuu liian väljäksi, jotta se pystyisi antamaan suuntaa yhteiskunnallisten epäoikeudenmukaisuuksien korjaamisessa.
Kun ei pystytä selvästi hahmottamaan, mitä näillä arvoilla tarkoitetaan ja mihin niiden toteuttamisella pyritään, ne voivat mitätöidä itse itsensä tai johtaa aivan päinvastaisiin seurauksiin kuin oli tarkoitus. Hellsten esimerkiksi pitää liian voimakkaasti tulkittua valtion puolueettomuuden vaatimusta arvokeskustelua köyhdyttävänä ilmiönä. Samaan aikaan ihmetellään, mihin poliittinen ja moraalinen auktoriteetti katoavat modernissa hyvinvointivaltiossa.
Valtion puolueettomuuden vaatimus on johtanut siihen, ettei enää saa puhua – tai ei ole asiaankuuluvaa puhua – julkisesti yhteisistä arvoista ja hyvästä elämästä. Tällöin myöskään liberalistiselle hyvinvointivaltiolle ei uskalleta etsiä yhdessä suuntaa. Myös filosofi Juha Sihvola on todennut, että liberalismin olisi syytä lakata teeskentelemästä ideologista neutraalisuutta. Emme voi olla puolueettomia inhimillistä hyvää koskeviin näkemyksiin nähden. Samaan liittyi professori Pekka Suvannon artikkeli teoksessa Westfalenista Amsterdamiin. Hän kritisoi amerikkalaisen liberalismin mallia, joka ymmärretään vapaudeksi jostakin, ei johonkin. Jos kansa ei noudata riittävää moraalista säännöstöä, valtiovallan on mahdotonta pitää valtakunnan yleiselle edulle tarpeellista moraalia yllä. Myös arvojen nopea muutos tai niiden katoaminen on osoittautunut historiassa vaaralliseksi. Uskonnosta ihmisellä on oikeus ajatella mitä tahansa, mutta meidän kulttuurillemme ominaisen protestanttisen etiikan katoaminen olisi niin valtion toimivuuden kuin vapaan markkinatalouden kannalta huolestuttavaa, Suvanto kirjoitti.
Liberalismin kriitikot ovat huomanneet, että samalla tavoin myös suvaitsevaisuuden ja yksilön autonomian kunnioittamisen vaatimus näyttää johtavan omaan tuhoonsa. Esimerkiksi suvaitsevaisuuden vaatimus tulkitaan tavallisesti siten, että se toteutuu moraalisen välinpitämättömyyden kautta, mikä johtaa lopulta suvaitsemattomuuden lisääntymiseen yhteiskunnassa. Modernissa liberalistisessa moniarvoisessa ja monikulttuurisessa yhteiskunnassahan sellaiset liberalististen arvojen vastaiset aatteet kuten rasismi, fasismi ja nationalismi ovat heränneet jälleen henkiin. Niiden estämiseen ei tavallaan ole argumentteja, koska kaikkea on saatava tehdä yksilönvapauden nimissä.
Siksi filosofit kysyvätkin, miksi ne arvot, jotka alunperin antoivat liberalistiselle yhteiskuntateorialle sen voiman ja joustavuuden, jopa jäntevyyden, näyttävät nyt kääntyvän sitä itseään vastaan.
Filosofi Sirkku Hellsten tutki kirjassaan tätä kysymystä. Hän väittää, että liberalistisessa yhteiskunnassa sekoitetaan keskenään kaksi aivan erilaista ajattelumallia:
moniarvoisuutta korostava eettinen pluralismi sekä toisaalta kulttuurirelativismi. Sitä voisi nimittää myös sekularistiseksi relativismiksi.
Kysymys on siitä miten usein käytettyä sanaa, joka kuuluu liberalismin vakiokalustoon, tulkitaan:
Voidaanko hyväksyä kaikki toimintamallit yksilön omien päämäärien toteuttamisen nimissä? Tähän törmätään siirtolaisuuden, pakolaisuuden ja muun kansainvälisen vuorovaikutuksen lisääntyessä. Liberalistiselle perinteelle perustuvassa yhteiskunnassa paternalismin eli holhoamisen pelko on saanut yhä useammat kuvittelemaan, että moniarvoisuuden vaatima suvaitsevaisuus tarkoittaa erilaisten arvojärjestelmien kritiikitöntä hyväksymistä. Ne jotka eivät halua leimautua suvaitsemattomiksi, tuntevat painetta ajatella että yhteisö- ja kulttuurisidonnaisten tapojen kritisointi on sopimatonta. Tämä ajattelumalli kuuluu kuitenkin eettiselle relativismille, ei liberalismin moniarvoisuuden vaatimukselle, väittää Hellsten. Eettisen relativismin ajattelutavan mukaan ei olisi mitään perustetta kieltää myöskään vaikkapa ihmisuhreja, orjuutta, rasismia, natsismia jne.
Esittelen hieman sitä, miten Hellsten nämä käsitteet erottelee. Ks. kalvot:
(Siinä missä sekularistinen relativismi lähtee siitä, että uskonnollista totuutta ei olemassa, pluralistinen lähestymistapa toteaa vain ettemme järjen keinoin voi saavuttaa yhteisymmärrystä siitä. Lähestymistavan seuraukset ovat hyvin erilaiset: relativismi katsoo siksi että arvoista on paras vaieta, ja että arvo- ja uskomusjärjestelmät jätetään poliittisen päätöksenteon ulkopuolelle. Pluralismi pyrkii taas dialogiin arvoista ja katsoo että erilaisia arvo- ja uskomusjärjestelmiä on pyrittävä ymmärtämään päätöksenteossa – siitä yksinkertaisesta syystä että ne ovat merkittävä osa ihmisten elämää. Kun relativismi ei valitse kenenkään näkökulmaa arvokeskustelussa, pluralismi sallii mielellään kenen tahansa näkökulman esilletulon.
Lähestymistapojen ero näkyy siinä, miten sana suvaitsevaisuus ymmärretään. Jos relativistille suvaitsevaisuus on kaiken hyväksymistä itsensä toteuttamisen nimissä, pluralistille suvaitsevaisuus on empatiaa, uteliaisuutta, ja jopa kriittisyyttä. Se johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että dialogi mahdollistaa paitsi ymmärryksen ja vuorovaikutuksen, myös kritiikin. Pluralistille moraali onkin dialoginen prosessi.
Hellsten katsoo, että erot ovat selvät: relativismista seuraa itse asiassa jännitteiden kasvu, koska se väistelee vaikeita alueita ja ohittaa ne. Pluralismilla jännitteet voivat lientyä, koska se lähtökohtaisesti ottaa huomioon ihmisten arvomaailmat ja niiden erot.)
Keskeiseksi kysymykseksi nousee valtion omaksuma tulkinta ja rooli. Valtion täydellisen neutraalisuuden korostaminen on johtanut Hellstenin mukaan esimeriksi Yhdysvalloissa ja muissakin länsivaltioissa jopa yhteiskunnallisen suvaitsemattomuuden lisääntymiseen suvaitsevaisuuden ja valtion puolueettomuuden nimissä. Hellsten kirjoittaa näin: ”Vaikka kaikki ’maalliset’ elämäntavat ovat sinänsä sallittuja, pidetään vaikkapa uskonnollisten vakaumusten jyrkkää esilletuomista julkisuudessa sopimattomana.” Tämä kaventaa eettisen keskustelun aluetta yhteiskunnassa ylipäänsä, ja se ikään kuin syö liberalismin aatetta sisältäpäin. Suvaitsevaisuudesta voikin tulla syrjivää suvaitsevaisuusfasismia.
Hellsten jatkaa: ”Vaikka uskonto ja uskonnollinen yhteisö voivat olla myös totalitaarisia ja sitoa yksilön tahdon hyvin tiukasti, voi myös valtion äärimmäisen puolueettomuuden nimissä tapahtuva suvaitsemattomuus olla yhtä vaarallinen suuntaus.”
Hellsten pitää ratkaisuna liberalismin kriisille ja eettiselle köyhtymiselle tietoista arvokeskustelua, jossa suhtaudutaan periaatteessa kunnioittavasti myös ihmisten uskonnolliseen sitoutumiseen, sen sijaan että koko alueesta vaiettaisiin väistellen. Lähtökohtaisesti kunnioittava, kohtaava, dialoginen lähestymistapa mahdollistaa myös kriittisyyden.
Tähän liittyy myös John Rawlsin peräänkuuluttama ”limittäinen konsensus”. Meillä ei ole enää yhtenäiskulttuuria moraalin tukena. Jotta yhteisymmärrys julkisista arvoista saavutettaisiin ja päästäisiin laatimaan yhteiskunnan perusrakenne, tarvitaan dialogia arvoista.
Nyt annan käytännön esimerkin mitä sitten tämä voisi olla. Miten moniarvoisuutta kannattaisi edistää?
Kuvitellaan monikulttuurista ympäristöä ja lasten päiväkotia siellä. Olen ollut ymmärtävinäni että meillä Suomessa on ollut aika paljon paineita karsia uskonnollis- kulttuurisia elementtejä kouluista ja päiväkodeista, jotta ei loukattaisi toisella lailla uskovien tunteita.
Yllättävän usein kyseessä on omaehtoinen itsesensuuri, jota kukaan ei ole ollut vaatimassa. Kuulun jäsenenä europarlamentin Kristinusko ja Islam työryhmään, ja käsitykseni on vain vahvistunut. Mutta asian voi ratkaista toisellakin lailla kuin vaikenemalla.
Se sijaan että luovuttaisiin esimerkiksi uskonnollisista juhlista, voitaisiin ajatella, että lapset jakavat kulttuurinsa ja taustansa rikkaimmat elementit. Siinä missä kulttuurirelativistinen päiväkoti ohittaisi kalendaariset uskonnollisperäiset juhlat, pluralistinen vaihtoehto antaisi lapsille mahdollisuuden juhlia ramadania, joulua tai hanukkaa peräjälkeen. Oman identiteetin juurien tunteminen antaa hyvän lähtökohdan aitoon suvaitsevaisuuteen ja toisten kunnioittamiseen. Perintö tunnistamalla päästään parhaaseen kulttuuriseen dialogiin, ei siitä vaikenemalla. Omasta arvokkaasta perinteestä, suvivirsistä ja joulukuvaelmista, luopuminen ei välttämättä edistäkään suvaitsevaisuutta ja keskinäistä ymmärrystä.
Esitelmä puoluehallituksen seminaarissa Brysselissä
