Kerran ollessani kouluvierailulla eräs oppilas kysyi, mikä on raskainta politiikassa. En tiedä, mitä toiset sanoisivat tähän, mutta minun ei tarvinnut miettiä hetkeäkään. Kaikkein raskainta on kadottaa tekijänoikeus omiin motiiveihinsa. Se alkaa jo vaalivalvojaisissa. Kaikki mitä poliitikko siitä lähtien tekee, johtuukin epätoivoisesta halusta turvata asemansa, tietää media. Ihmisessä ei nähdä muuta, persoonalliset piirteet ja omatunto liukenivat pois vaaliyönä.
Minulla on ihania työtovereita, jotka epäilemättä päätyvät joskus kansanedustajiksi. Välillä oikein ihmettelen, miten tuostakin ahkerasta, valoisasta ja vastuuntuntoisesta työntekijästä voisi tehdä rakenteellisen lieron. Mutta keinot keksitään.
Lisätuskaa tuo se, että ennen pitkää poliittisessa kulttuurissa poliitikot alkavat suhtautua myös toinen toisiinsa epäuskoisesti. Noin se sanoo, mutta mitähän ja ketähän on takana?
Ilmastopolitiikka on yksi alue, jolla rintamalinjat on jaettu tuskallisen valmiiksi. Jos kannatat Kiotoa, otat ilmastomuutoksen vakavasti ja pelastat planeettaa. Jos kritisoit sitä, et ole ymmärtänyt, kuinka vakava ilmiö ilmakehän lämpeneminen on.
Aihe on ajankohtainen, sillä sopimus astuu voimaan ensi viikolla. On ollut pakko hokea hi-taas-ti: Kioto on yksi keino. Täytyy olla lupa kysyä, onko keino tehokas. Pitäisikö sitä korjata? Ja miten? Ja on saatava oikeus sanoa: otan ehdottomasti ongelman vakavasti, haluan planeetalle jatkoaikaa, mutta on löydettävä reilummat keinot.
Olen ollut harras EU:n kannattaja muun muassa ympäristösyistä. Jäsenmaat ovat luovuttaneet osan vallastaan yhteiseen pooliin, ja se on ollut järkevää, koska ne ovat kasvattaneet poliittista hauistaan. Rajat ylittäviä ympäristöongelmia ei voi ratkaista jäsenmaiden tasolla: yksittäinen maa ei kykene nousemaan lyhyen tähtäimen etuaan vastaan katsoakseen kauemmas, ellei se luota muiden olevan samassa rintamassa. Jos paras toimija yrittää olla mallikelpoinen yksin, hän todennäköisesti vain heikentyy. EU on parhaimmillaan siinä, että se luo yhteisiä pelisääntöjä eikä päästä vapaamatkustajia yhteismarkkinoille.
Olennaista on, kykenemmekö hakemaan antamamme vallan takaisin järkevien päätösten muodossa. Aina niin ei käy. Esimerkiksi viime viikolla tuli takkiin pahasti. Teemme ehdottoman tärkeää direktiiviä energiatehokkuudesta, mutta surkeilla keinoilla. Ympäristövaliokunta lätkäisi jäsenvaltioille prosentuaalisen säästötavoitteen, joka on kaikille sama. En vastusta säästöjen kunnianhimoisuutta vaan niiden epäreiluutta. Joillekin annettu tavoite on todella tiukka, toisille naurettavan helppo. Suomi, joka on satsannut jo vuosikausia energiankäytön tehokkuuteen, joutuu aivan erilaisen haasteen eteen kuin vaikkapa Puola.
Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun EU uhkaa turhauttaa luokan parhaita oppilaita, varhaisia toimijoita. Heidän rankaisemisensa ei ole hyvää politiikkaa.
Nykypäivä, 11.02.2005
1 kommentti artikkeliin “Raskainta politiikassa (Nykypäivä)”