Maakohtaisten päästörajoitusten sijaan olisi laadittava teollisuussektorikohtainen järjestelmä, kirjoittaa Eija-Riitta Korhola Helsingin Sanomissa.
Pitkän taivuttelun jälkeen Venäjä ratifioi Kioton sopimuksen marraskuussa, joten sopimus tulee voimaan 16. 2. Se antaa teollisuusmaille sitovat päästöjen vähennystavoitteet vuosiksi 2008–12. Kehitysmaita vähennysvelvoitteet eivät koske.
Kiista kehitysmaiden asemasta ja Yhdysvaltain poisjäänti sopimuksesta olivatkin tärkeimmät syyt, miksi joulukuinen Buenos Airesin ilmastokokous ajautui umpikujaan.
Kiinan voimakkaasti kasvavat päästöt vaikeuttavat eniten keskustelua toimenpiteistä, joilla ilmastopolitiikkaa tulisi jatkaa. Maltillistenkin ennusteiden mukaan Kiinan päästöjen arvellaan kaksinkertaistuvan vuoteen 2030 mennessä, kun maailman energiankulutuksen on laskettu kasvavan 60 prosenttia nykyisestä. Kasvusta kaksi kolmasosaa tapahtuu kehitysmaissa.
EU halusi aloittaa keskustelut ns. post-Kiotosta eli vuoden 2012 jälkeisestä ajasta, mutta Yhdysvallat vastusti keskusteluja ennenaikaisina ja vahvisti jäävänsä Kioton ulkopuolelle.
Useimmat kehitysmaat vastustivat kaikkia niille tulevaisuudessa asetettavia päästörajoituksia. Italia ilmoitti, että ilman Yhdysvaltoja ja kehitysmaita on sopimusta turha jatkaa.
Myös EU toivoi mahdollisimman monen maan osallistuvan jatkosopimukseen, mutta on tarvittaessa varautunut toimimaan vaikka yksin.
EU:n olisikin poliittisesti tärkeää olla kärkijoukoissa ja näyttää hyvää esimerkkiä. Yksipuolinen ponnistelu voi kuitenkin – heikentäessään unionin yritysten kilpailukykyä – huonontaa ympäristön tilaa globaalisti. Suomi on hyvä esimerkki: maassamme tehdään maailman puhtaimmin terästä ja paperia, mutta kovan kansallisen tavoitteemme vuoksi yrityksemme joutuvat odotusten vastaisesti erittäin tiukoille.
Saastuttajat saavat maailmanmarkkinoilla kilpailuetua, sillä ympäristöinvestointien ja päästöoikeuksien hintaa ei voi sisällyttää markkinahintaan. Jos tuotanto siirtyy löysempien päästönormien piiriin, päästöt kokonaisuutena tarkastellen kasvavat. "Saastuttaja maksaa" -periaate uhkaa muuttua "saastuttajalle maksetaan" -käytännöksi.
Samaa havainnollistaa EU:n sisäinen päästökauppa, jossa suurin päästöoikeuksien myyjä tulee olemaan Puola. Kyse ei ole Puolan paremmuudesta vaan siitä, että se pystyy myymään ns. kuumaa ilmaa: päästöoikeudet määräytyvät aiempien vuosien runsaan päästötaseen pohjalta. Myyntiin joutavia oikeuksia ei ole saatu aitojen säästötoimien vuoksi.
Valmistautuakseen täyttämään Kioton asettamat velvoitteet EU aloitti sisäisen päästökauppansa vuoden alusta. Jo nyt on huomattu, että järjestelmä houkuttelee jarruttamaan päästövähennyksiä ja ajoittamaan ne vaiheisiin, joissa vähennyksillä ei vaaranneta seuraavien jaksojen päästöoikeuksien runsautta.
Moni yritys jarrutteli pitkään nykyisenkin kauden alkua odotellessaan, ja muutamat varhain päästönsä kuriin laittaneet ovat katuneet toimiaan, koska järjestelmä ei niitä riittävästi palkitse.
Alun alkaen oli selvää, ettei Kiotolla hillittäisi ilmaston lämpenemistä riittävästi. Tarkoituksena olikin saattaa alkuun prosessi, joka johtaisi lopulta tehokkaisiin toimiin.
Nyt voidaan kuitenkin perustellusti kysyä, onko Kioto oikeansuuntainen alku tehokkaille ilmastotoimille. Vaikka sopimus on poliittisena symbolina tärkeä, ilmastotavoitteiden kannalta sen vaikutus on epävarma. Siksi on syytä analysoida Kiotoon liittyviä heikkouksia ja todeta se osin kelvottomaksi tavaksi ratkaista ilmaston lämpenemisen ongelma.
Kioton mekanismit ovat osoittautuneet yhä monimutkaisemmaksi ohjauskeinoksi, joka tuottaa ei-toivottuja, ympäristön ja kestävän kehityksen kannalta väärään suuntaan johtavia vaikutuksia.
Niistä pahin on hiilivuoto, jonka pelätään vahvistavan Kiina-ilmiötä: kansainvälinen pääoma sijoittaa globaaleilla markkinoilla mieluiten sinne, missä ei ole päästörajoja eikä ympäristönormejakaan. Kioto ei myöskään puutu suurimpaan ongelmaan, liikenteen kasvaviin päästöihin.
Näyttää siltä, että Kiotossa luotu lähtökohta on onneton. Maakohtaiset vähentämistavoitteet jumittavat sopimusvaltiot taisteluun omasta edusta. Sillä tavalla ei voida luoda palkitsevaa järjestelmää, joka kannustaisi päästövähennyksiin.
Tilalle tarvitaan kansainvälistä sitovaa hiilitaloutta, joka realistisesti ottaa huomioon myös ne tahot, joissa päästöt uhkaavat kasvaa.
Maakohtaisten rajoitusten sijasta tulisikin laatia maailmanlaajuinen teollisuussektorikohtainen järjestelmä, joka perustuisi energiatehokkuuteen, eli määriteltäisiin päästöjen teoreettinen minimi tuotantotonnia kohti. Siten esimerkiksi kaikki maailman terästeollisuus olisi samassa vertailussa, ja se laitos, jolla olisi pienimmät mahdolliset päästöt tuotantotonnia kohti, saisi myydä päästöoikeuksia.
Järjestelmä kannustaisi vähentämään päästöjä aidosti, sillä se palkitsisi vähäpäästöisintä toimijaa. Se takaisi myös, että päästökauppa ei vääristäisi kilpailua eikä antaisi saastuttajalle kilpailuetua.
YK:n vuoden 2012 jälkeisessä päästöjen vähennysmallissa pääpaino tulisi olla energiansäästöllä ja ekotehokkuudella, vähäpäästöisellä teknologialla ja sen kehittämisellä. Yksittäinen kuluttaja tulisi saada mukaan päästövähennyksiin kehittämällä päästökauppajärjestelmää liikenteen saralla, jolla päästöt kasvavat eniten.
Jos tiedettäisiin, että vähäpäästöisyys olisi lähtökohta myös kehitysmaissa seuraavalla Kioto-kaudella, se vaikuttaisi jo nyt sinne tehtäviin investointeihin. Kehitysmaat ansaitsevat taloudellisen kasvun, mutta puhtaan teknologian kautta.
Eija-Riitta Korhola
Kirjoittaja on Euroopan parlamentin ja sen ympäristövaliokunnan jäsen.
