Tänään voimaanastunut Kioton sopimus ei välttämättä edistä ilmastotavoitteita laisinkaan, sanoo Euroopan parlamentin ympäristövaliokunnan jäsen Eija-Ritta Korhola.
– Sopimus on arvokas asia poliittisena tahdonilmauksena, mutta itse asiassa on jopa olemassa riski, että Kioton sopimus lisää kasvihuonekaasupäästöjä, jos sen seurauksena teollista tuotantoa siirtyy löysempien päästönormien piiriin. Globaalissa taloudessa maailma on ikään kuin luisunut Kioton sopimuksen alta. Hiilivuodon uhka pitäisi ottaa nyt vakavasti ja huolehtia siitä, että korjaavia toimenpiteitä jatkokautta ajatelleen tehdään mahdollisimman pian, Korhola sanoo.
Kiinan ja Intian voimakkaasti kasvavat päästöt sekä USA:n päätös pysyä Kioton ulkopuolella vaikeuttavat eniten keskustelua toimenpiteistä, joilla ilmastopolitiikkaa tulisi jatkaa. Ennakoidusta päästöjen kasvusta vuoteen 2030 mennessä kaksi kolmasosaa tapahtuu kehitysmaissa, joita nykysopimuksen päästörajoitukset eivät koske.
Korholan mukaan EU:n yksipuolinen ponnistelu voi heikentäessään unionin yritysten kilpailukykyä huonontaa ympäristön tilaa globaalisti.
– Suomi on hyvä esimerkki: maassamme tehdään maailman puhtaimmin terästä ja paperia, mutta kovan kansallisen tavoitteemme vuoksi yrityksemme joutuvat odotusten vastaisesti erittäin tiukoille, Korhola sanoo.
Saastuttajat saavat maailmanmarkkinoilla kilpailuetua, sillä ympäristöinvestointien ja päästöoikeuksien hintaa ei voi sisällyttää markkinahintaan. Jos tuotanto siirtyy löysempien päästönormien piiriin, päästöt kokonaisuutena tarkastellen kasvavat. "Saastuttaja maksaa" -periaate uhkaa muuttua "saastuttajalle maksetaan" -käytännöksi.
Samaa havainnollistaa Korholan mukaan EU:n sisäinen päästökauppa, jossa suurin päästöoikeuksien myyjä tulee olemaan Puola.
Korholan mukaan ilmastomuutos on ihmiskunnan historian vakavin ongelma, ja sen hidastamistoimilla on kiire. – Nyt voidaan kuitenkin perustellusti kysyä, onko Kioto oikeansuuntainen alku tehokkaille ilmastotoimille. Siksi on syytä analysoida Kiotoon liittyviä heikkouksia ja todeta se osin kelvottomaksi tavaksi ratkaista ilmaston lämpenemisen ongelma.
Korholan mukaan maakohtaisten rajoitusten sijasta tulisikin laatia maailmanlaajuinen teollisuussektorikohtainen järjestelmä, joka perustuisi energiatehokkuuteen määrittelemällä päästöjen teoreettinen minimi tuotantotonnia kohti. Siten esimerkiksi kaikki maailman terästeollisuus olisi samassa vertailussa, ja se laitos, jolla olisi pienimmät mahdolliset päästöt tuotantotonnia kohti, saisi myydä päästöoikeuksia. Järjestelmä kannustaisi vähentämään päästöjä aidosti, sillä se palkitsisi vähäpäästöisintä toimijaa. Se takaisi myös, että päästökauppa ei vääristäisi kilpailua eikä antaisi saastuttajalle kilpailuetua.
YK:n vuoden 2012 jälkeisessä päästöjen vähennysmallissa pääpaino tulisi olla energiansäästöllä ja ekotehokkuudella, vähäpäästöisellä teknologialla ja sen kehittämisellä. Yksittäinen kuluttaja tulisi saada mukaan päästövähennyksiin kehittämällä päästökauppajärjestelmää liikenteen saralla, jolla päästöt kasvavat eniten.
– Jos tiedettäisiin, että vähäpäästöisyys olisi lähtökohta myös kehitysmaissa seuraavalla Kioto-kaudella, se vaikuttaisi jo nyt sinne tehtäviin investointeihin. Kehitysmaat ansaitsevat taloudellisen kasvun, mutta puhtaan teknologian kautta, Korhola esittää.
