Huomasin Verkkouutisista valtiotieteen professori Göran Djupsundin arvioivan, että presidentti Tarja Halonen ei pyri jatkamaan enää toista kuusivuotiskautta Suomen presidenttinä. Perusteluikseen tämä politiikan tutkija esitti Halosen viimeaikaiset globalisaatiopuheet, jotka viittaisivat hänen tähtäävän pikemminkin YK-tehtäviin.
Siitäpä tulikin mieleeni kuukauden takainen maakuntavierailu. Lasse Lehtinen ja minä osallistuimme marraskuun lopussa Halosen seurueeseen, joka vieraili Espoossa eri oppilaitoksissa. Kun seurue siirtyi tapaamispaikasta toiseen, matkustin Lassen seurassa, enkä tietenkään malttanut olla arvuuttelematta Lassen kantaa Halosen mahdolliseen jatkokauteen. (Lassesta, entisestä tv-pomostani, olen vuosien varrella tottunut ajattelemaan, etteivät hänen lähteensä ole koskaan kovin metsässä.)
– Ei asetu ehdolle, oli Lassen välitön tuomio.
– Hyvä tavaton, miksi ei?
– Miksi asettuisi?
– … Aivan, miksi muuten asettuisi?
Clara et distincta, tajusin kartesiaanisen valaistuneesti muutaman blondisekunnin jälkeen. Tuntui hetken aivan kirkkaalta ja selvältä, ettei ehdokkuus tosiaankaan ole Halosen suunnitelmissa. Näimmehän me omin silmin, että presidentin työ on tavattoman raskasta. Taiteile median kanssa, kestä suosioluvut ja tavaton tarkkailu, rahvaanomaistu vääjäämättä, ja jaksa olla aina intensiivinen maakuntamatkoilla. Yritä saada vielä Penttikin innostumaan. Suosionsa huippulukemissa paikkansa jättävä presidentti sen sijaan olisi kovaa valuuttaa maailmalla, vailla näitä rasitteita.
Lehtinen oli kannastaan niin varma, että olisi ollut valmis lyömään siitä vetoa hyvän mallasviskipullon.
– Mikset sitten kerro tätä näkemystäsi julkisuuteen?
– Höh, mitä hauskaa siinä olisi? Hauskempi näin. Vetoa voin lyödä.
– No mitä jos minä kerron julkisuuteen, että löin kanssasi vetoa?
– Sitten ei lyödä.
Mainio mies. Kerta kaikkiaan.
