Keskiviikko 13. lokakuuta lasketaan unohtumattomiin meppipäiviin, kahdestakin syystä. Ylioppilaskunnan laulajat olivat kiertueellaan Brysselissä, ja minulle oli langennut kunnia saada olla heidän emäntänään parlamenttivierailulla. En tiedä taustoja, mutta olin tietenkin otettu kun kuulin vierailjoiden toiveen haluaisivat tavata parlamenttivierailunsa yhteydessä Korholan ja laulaa serenadin. Vaude, minut eikä Takkulan!
Kun sitten puheenvuoroni jälkeen minut istutettiin tuolille, tuo lähes seitsemänkymmentäpäinen uroslauma asettui ympärilleni ja alkoi laulaa. Ei sellaista akustista kohtausta voi kokea edes konsertissa, kun ääni tulee kaikkialta ja täyttää koko tilan. Ja sekin vielä, että kyse oli miehistä, suosikkisukupuolestani. Sitä ei voi kuvailla jokaisen naisen pitäisi oikeastaan joskus se kokea.
Laulun nimi oli Hän kulkevi kuin yli kukkien. Mieleeni tuli kohtaus Aleksis Kiven näytelmästä Yö ja päivä. Ikänsä sokea tyttö saa siinä näkönsä ja puhkeaa kuvailemaan sitä mitä näkee, ihanan luonnon ja rakkaat ihmisensä. Ja lopulta, ennen pyörtymistään hän huokailee jo Jumalaa annostelemaan onnentunnettaan: Pane määrä, pane määrä tälle autuudelle ja rajota mun onneni virtaa, joka koskena kuohuu ylitseni.!
Mutta hyvä että istuttivat tuolille olen varma, että olisin pyörtynyt.
Oi miksen videoinut, edes kuvannut tilannetta, tai edes pannut kommunikaattorin äänistystä päälle. Mutta muistojeni mulperipuuhun se pääsee juhlavalle oksalle.
Motiivikonflikti vain kasvoi sen kokemuksen jälkeen. Miehet laulaisivat illalla lisää konsertissaan, mikä tuon kokemuksen jälkeen tuntui vastustamattoman houkuttelevalta. Mutta kyseinen ilta oli kaikkien mielestä mitä soveliain hetki tavata meppejä. Sain samalle illalle ainakin kuusi kutsua. Eurooppalaiset rautatieyhtiöt lähestyivät illallispyynnöllä, elintarviketeollisuus tarjoutui ruokkimaan maineikkaalla vuotuisella vastaanotollaan, johonkin taidenäyttelyyn liittyi cocktail-vastaanotto, kemikaaliteollisuus halusi esitellä kantaansa kemikaalidirektiivistä ja kaiken lisäksi Veikkaus Oy tarjoutui viemään suomalaismepit Amsterdamiin katsomaan Hollanti Suomi jalkapallo-ottelua lobatakseen meitä samalla palveludirektiivistä.
Avustajani liikuttui kyyneliin nähtyään futiskutsun, samoin mieheni ääni sortui, kun kerroin siitä. Päätin siis valita palveludirektiivin, kuten tekivät myös Kauppi, Lehtinen ja Takkula. Ohjelmaan kuului lähtö pian täysistunnon alkamisen jälkeen, lobbausta bussissa, ja perillä illallinen ennen ottelun alkua. Ruuhka sotki kuitenkin kaikki suunnitelmat. Muutama muukin halusi Amsterdamiin ja tulimme paikalle pari tuntia suunniteltua myöhemmin. Ottelu oli ehtinyt alkaa ja nälkä oli kova, sillä olin skipannut sekä aamiaisen että lounaan kiireitteni vuoksi. Illallinen kutistui hampurilaiseksi ja olueksi Veikkauksen isäntien ystävällisesti kuskatessa meille syötävää katsomoon.
Elämäni toinen futismatsi, ensimmäinen oli Bukarestissa vuonna 1986. Suomi otti katkeran tappion mutta elämys oli valtava. Koko stadion oli täynnä oranssiin pukeutuneita kotijoukkueen kannattajia ja huuto huumasi pään. Kotiin Brysseliin pääsin kahden maissa.
Seuraavana päivänä luin Hesarista kemikaaliteollisuuden syytöksiä, ettei suomalaismeppejä kemikaalilainsäädäntö kiinnosta. Väärin, minähän olen opiskellut asiaa jo pitkään ja valmistautunut suureen koitokseen. Ongelma oli, että suomalaiset kemikaalitahot olivat kutsuineen kaikkein viimeisenä liikkeellä.
