EU-politiikan kuuluisimpia työkaluja on subsidiariteetti- eli läheisyysperiaate, jonka mukaan politiikanteon lähtökohta on päätösten tekeminen mahdollisimman lähellä niitä, joita ne koskevat. Sanakummajainen on monelle uusi, vaikkakin sen juuret ulottuvat kauas keskiajalle Tuomas Akvinolaiseen saakka. Jo tomistit ymmärsivät, että pieni on kaunista ja että ruohonjuuressa on puolensa. Niinpä subsidiariteettiperiaatteen mukaisesti vain ne asiat, jotka tulevat tehokkaimmin hoidetuksi ylätasolla, tulisi sinne viedä.
Euroopan Unionissa subsidiariteettiperiaatteelle on löytynyt käyttöä, varsinkin Maastrichtin sopimuksen jälkeen. Samalla, kun periaate pyrkii minimoimaan unionin toimielimiin menevän päätöksenteon, se korostaa jäsenvaltioiden alue- ja paikallistason merkitystä.
Ainakin teoriassa periaatteesta voisi seurata se, että EU-jäsenyys tekee kunnallispolitiikasta yhä tärkeämpää.
Tämän puolesta puhuu myös käytäntö. Hyvä esimerkki EU:n vaikutuksesta on Tukholman suuralueen syntyminen. Kuntayksikkönä Tukholma on vain hieman Helsinkiä suurempi, mutta jäsenyys EU:ssa on tiivistänyt seudun alueellista yhteistyötä. Alueen kuntien vapaaehtoinen verkostoyhteistyö on luonut Suur-Tukholman alueesta kolmen miljoonan asukkaan metropolin. Samankaltainen alueellistuminen on käynnissä myös maan muissa osissa. Suuralueiden kunnat ovat siirtyneet keskinäisestä kilpailusta uudenlaiseen aluevisioon, joka parantaa oman alueen kilpailukykyä globaaleilla markkinoilla. Tavoitteena on keventää hallintoa, yhdistää etuja ja taata palvelujen saatavuus.
Ilmiötä voisi kutsua myös pelätyksi liittovaltioistumiseksi. Muistan, kuinka vuoden -99 eurovaaleissa kukaan ei halunnut puhua koko sanasta. Mutta kehitykselle on vaikea löytää tulppaa. Kyseessä on taloudellinen ja sosiologinen seurausilmiö, jota voi nähdä kaikissa rakenteissa. Integraatio yhdellä alueella aiheuttaa paineita toisella alueella.
Yllättäen ihmisnäkemys tulee silloin keskeiseen asemaan. Jos kansalaisuus on ensisijaisesti paikallista tai kansallista, ylätason EU on vain kansallisten politiikan tasojen delegoimaa valtaa. Jos taas kansalaisuus on ensisijaisesti Unionissa, paikallisuus ja kansallisuus on vain ylätason delegoimaa haaraliikkeen toimintaa. Nykyisessä EU:ssa kumpikin näkökulma on vahvasti läsnä. Toisaalta läheisyysperiaate muistuttaa paikallisen ja yksilötason oikeuksista ja ensisijaisuudesta, toisaalta vapaa liikkuvuus vapauttaa paikallisesta kansalaisuudesta ja antaa ensisijaisuuden unionitasolle.
Europuolueissakin on eroja: sydämessään kristillisdemokraatit ja konservatiivit ovat ihmisnäkemyksensä pohjalta alhaalta ponnistavan mallin, järjestelmäorientoituneet sosialistit taas ylhäältä delegoivan mallin kannattajia. Politiikan pragmaattisuus ei kuitenkaan aina tee eroista selkeästi hahmottuvia.
Mutta juuri tästä on kyse siinäkin europolitiikan lausehirviössä, että "eurooppalaisille kristillisdemokraateille federalismi on subsidiariteetin implementointia": liittovaltioistuminen ei tarkoita vallan keskittämistä vaan läheisyysperiaatteen harjoittamista eli vallan hajauttamista mahdollisimman lähelle niitä, joista on kyse.
Edellä kuvatun kaltaiset virtaukset voisivat oikeuttaa veikkaamaan, että Suomikin on muuntumassa homogeenisesta kansallisvaltiosta heterogeeniseksi konfederaatioksi. Kunnat toisaalta eriytyvät ja toisaalta sisäisesti samankaltaistuvat. Se on käytännön sanelema pakko, jos esim. palvelujen tarjoamisen tai sosiaalisen oikeudenmukaisuuden tavoitteet halutaan säilyttää. Maakunnat ja läänitaso joutuu entistä tiiviimpään yhteistyöhön, ja keskusvaltio jää sovittelevaan ja koordinoivaan rooliin. Pelätty liittovaltio on tavallaan siis jo keskuudessamme. Mutta yhä edelleen politiikka on tehokas keino säätämään liittovaltioistumisen laatua.
Yhä keskeisemmäksi kysymykseksi tulee, onko ihminen ja ihmisen tarpeet politiikanteon lähtökohta.
