(Vappupuhe Rauman torilla 1.5.2004:)
Hyvät raumalaiset
Tämä päivä on Euroopan Unionin historian toistaiseksi merkittävin päivä sen jälkeen kun yhteisö perustettiin. Koskaan ennen EU ei ole laajentunut näin massiivisesti. Unionin viides laajentuminen tuo Unioniin kymmenen uutta jäsenmaata, suurin osa niistä siltä puolelta Eurooppaa, jonka piti olla pysyvien jakolinjojen takana. Vielä viisitoista vuotta sitten vappuna ajatus esimerkiksi Baltian maista EU:n jäseninä oli mahdoton. Mutta juuri noina aikoina alkoi Eurooppaa jakava rautaesirippu murtua. Ja syksyllä suuret muutokset alkoivat rytinällä, johtaen tähän mikä tänään konkretisoituu.
Reilut parisenkymmentä vuotta sitten olin nuori opiskelijatyttö, joka opiskeli Wienin yliopistossa. Silloin matkustin Wieniin useimmiten Itä-Euroopan kautta, milloin Puolan ja Tsekkoslovakian, milloin Itä-Saksan kautta. Jaettu Eurooppa oli minulle kouriintuntuva kokemus. Valvonnan määrä ja ilmaisuvapauden puute oli ilmeistä ja pelottavaa. Erityisesti juuri vappuna kaikki tulee mieleen, sillä pakotettu vapunjuhlinta oli yksi osa jaetun Euroopan todellisuutta. Se mikä tuntui ikuiselta järjestykseltä, olikin muutamaa vuotta myöhemmin poissa. Historia on totisesti opettanut meille viime vuosina kuinka nopeasti muutos voi syntyä.
Historia on opettanut meille myös sen, ettei ihmiskunnalla ole vieläkään parempaa vaihtoehtoa kuin demokratia. Filosofi-teologi Reinhold Niebuhr lausui aikoinaan viisaan ajatuksen demokratiasta: ihmisen kyky hyvään tekee demokratian mahdolliseksi ja taipumuksemme pahaan tekee sen välttämättömäksi.
Demokratia voi rauhanomaisesti mahdollistaa sen, että vallan turmelemien tilalle saadaan uusia kasvoja ja rotaatio raikastaa rakenteita.
Viime aikoina olen silti yhä useammin tuntenut, että tarvitaan muutakin. Demokratia tarvitsee sielun, suunnan ja unelmia. Muuten se on tekniikkaa, laskutoimitus, joka ei ehdokkaita lukuun ottamatta saa ketään innostumaan.
Tähän liittyy myös ajatus toivosta: demokratiassa tarvitaan luottamusta siihen, että pienet teot kannattavat kasvattaessaan suuria virtoja.
Kuulen usein kysyttävän, kumpi EU todella on: onko se lopulta arvoyhteisö vai talousyhteisö. Silloin haluaisin sanoa, että kysymys on väärin asetettu: Robert Schuman teki aikoinaan tällaisen vastakkainasettelun tarpeettomaksi. Schumanin julistuksen, jolla luotiin Euroopan integraation alkusanat, nerokkuus oli siinä, arvot ja talous olivat sisäkkäin ja läpäisivät toisiaan, sillä talous pantiin palvelemaan arvopäämääriä, rauhan asiaa. Ikivanhat viholliset, Saksa ja Ranska, sidottiin toisiinsa taloudellisin kytköksin, mikä teki sodan jatkamisen mielettömäksi hankkeeksi. Sama haaste on Euroopalla ja maailmalla edelleen: poliitikkojen olisi löydettävä se viisaus, jossa talous pannaan toteuttamaan rauhan ja vakauden rakenteita.
EU:ta luotaessa konkreettisin haaste oli rauhan saaminen Eurooppaan. Tällä hetkellä EU:n kouriintuntuvin haaste saada maailma mukaan työhön ympäristön pelastamiseksi ja ilmastomuutoksen torjumiseksi. Schumanilaisittain nyt pitää laittaa talouden rakenteet ympäristöä palvelemaan niin, että se joka tekee ympäristötekoja, tulee palkituksi.
Ilmaston nopea lämpeneminen on todellinen uhka, ja siihen suuren luokan poliittista yhteistyötä tarvitaankin. Kannatan vallan pitämistä mahdollisimman monissa asioissa jäsenmaiden tasolla. Globaalit ongelmat vaativat kuitenkin globaaleja ratkaisuja. Rajat ylittäviä ympäristöongelmia ei voi tehokkaasti hoitaa jäsenmaiden tasolla: yksittäinen maa ei kykene nousemaan lyhyen tähtäimen etuaan vastaan katsoakseen kauemmas, ellei se luota muiden olevan samassa rintamassa. Ja jos paras toimija yrittää olla mallikelpoinen yksin, hän todennäköisesti vain heikentyy. EU on parhaimmillaan siinä, että se luo yhteisiä pelisääntöjä eikä päästä vapaamatkustajia yhteismarkkinoille.
Tässäkin mielessä laajeneminen on hyvä uutinen. Näin voidaan estää ympäristö- ja sosiaalinen dumppaus itäisessä Euroopassa.
EU:n ympäristöpolitiikan suurin kompastuskivi on se, että yhteisten tavoitteiden lisäksi myös keinoista on pyritty tekemään yhteisiä. Euroopassa, joka ulottuu Suomesta Portugaliin ja Balkanilta Irlantiin tämä ei voi toimia, vaan kääntyy ympäristöä vastaan. Tavoitteista ja hyvästä ympäristönsuojelun tasosta on edelleen päätettävä yhteisesti, mutta joissain asioissa keinot olisi jätettävä jäsenvaltioiden harkittavaksi.
Kuluneella viisivuotiskaudella Euroopan parlamentissa suurimmat taistelut olen käynyt siitä, että Suomessa jo käytössä ollutta ekologisesti parempaa menettelyä on saatu lupa jatkaa, eikä ole tarvinnut palata askeleita taaksepäin, mitä komission usein yhdenmukaisuuteen pakottavat esitykset olisivat merkinneet.
Jatkossa tilanne tulee olemaan vielä kriittisempi, kun Unioni laajenee. Siksi Unionin haasteena on kyetä kaksijakoiseen ympäristöpolitiikkaan, jossa tavoitteet ovat sitovia, mutta keinot vain suuntaa antavia ja jäsenvaltioiden valittavissa. On tärkeää että kykenemme luomaan järkevää lainsäädäntöä, ei sellaista, joilla kansalaiset saadaan tuntemaan niin sanottua käyrän kurkun raivoa.
Olen nimittäin senkin hoksannut, miksi EU:n lainsäädännöstä helposti tulee vihattua pilkunviilaamista. Se johtuu ihmisluonteesta, meidän kiitoksenkipeästä turhamaisuudestamme. Haluamme tehdä itsemme tarpeellisiksi ja jättää oma peukalonjälkemme lainsäädäntöön. Valitettavan usein se tapahtuu taitamattomasti: meppi tekee komission pohjaesitykseen tarkentavan muutosesityksen, yksityiskohtiin menevän pikku tarkennuksen. Näin lähes huomaamatta pilataan se, mitä alussa kutsuttiin suuntaviivoiksi. Direktiivin piti antaa tavoite ja jättää jäsenmaille keinot. Mutta kiusallisen usein se unohdetaan täällä, kun mepit muljahtelevat itsetehostuksen vuoksi keinojen puolelle. Olen aina muistuttamassa tästä asiasta, jos itse saan olla parlamentin nimittämä raportoija: tämän piti olla vain direktiivi, pidetään siis varamme.
Suomessa on keskusteltu siitä, tulisiko pyrkiä EU:n päätöksenteon ytimeen. Tämä käsitetään jostain syystä hyvin ulkokohtaisesti: ikään kuin todella voisimme varata paikan jostain pöydästä ja odottaa siinä passiivisena kaikkea hyvää. Kokemukseni mukaan Yhteisössä ei ole pöytiintarjoilua. Ytimeen on pyrittävä proaktiiviseksi toimijaksi, ei reaktiiviseksi lillujaksi. Passiivisena sopii olemaan syrjemmälläkin, mutta aktiivisesti kansallista etuaan valvova maa pyrkii sinne, missä päätöksiä tehdään.
Euroopan parlamentin vaalit ovat reilun kuukauden päästä. Tämä on tärkeä asia meille suomalaisille, eikä kenenkään pitäisi asiaa vähätellä. Parlamentin käsiin on annettu paljon: Suomi lähettää sinne 14 ministeritason vaikuttajaa, ja näiden vaikuttajien laadusta riippuu se, puolustavatko he vaiko eivät pohjoista näkökulmaa Unionissa, meidän ympäristöämme ja meidän työpaikkojamme. Juuri näihin asioihin parlamentilla on lainsäädännöllistä valtaa. Juuri nyt, laajentumisen kynnyksellä, on tärkeää, että Suomi lähettää sinne päteviä, kokeneita osaajia. Se on maan etu. Ja on ilo todeta, hyvät kokoomuslaiset, että europuolueemme on mitä parhain paikka ajaa Suomen etua. Parlamentissa on kaksi poliittista ryhmää, joissa voi vaikuttaa muutenkin kuin mielipiteellä, voi todella jättää jälkiä lainsäädäntöön. Kokoomus on näistä suuremmassa.
Äänestämään kannustan faktoilla: Suomi lähettää sinne 14 edustajaa, äänestät tai et. Edustajien lukumäärä ei protestista vähene. Äänestämällä voit vaikuttaa edustajien laatuun ja tehdä oman panoksesi siihen ettei EU muutu vain oligarkiaksi, harvainvallaksi.
