Koska päästökauppa on yhä ajankohtaisempi aihe, lainaan puhettani viime kesältä KD:n puoluekokouksessa:
Nyt kun Suomi keskustelee EU:n tulevaisuudesta, usein toistettu lause on, että meidän on oltava kaikkien pöytien ääressä Suomen etua valvomassa. On kohtalon ivaa, että samalla kun tätä lausetta toistetaan, Suomi on ottamassa erään tärkeimmän pöytänsä ääressä pahimman tappionsa koko jäsenyytensä aikana. Noin vain, lähes kaikessa hiljaisuudessa.
Tämä pöytä on ympäristöpöytä.
En tietenkään kiistä konventtikeskustelun aiheiden tärkeyttä; nyt on aika keskustella siitä mitä yhteiseltä ulko- ja turvallisuuspolitiikalta halutaan. Mutta usein tekisi mieli huomauttaa, että teema on kuitenkin varsin teoreettinen verrattuna siihen, mitä EU todella tekee. EU tuottaa ympäristö- ja kilpailulainsäädäntöä liukuhihnalta. Sitä on paljon ja se vaikuttaa arkeen, siinä missä keskustelu yhteisestä puolustuksesta on vielä hypoteettista.
Suomen EU-historian suurin tappio liittyy päästökauppaan. Kiltit oppilaat ovat saamassa nenilleen ja kunnolla. Moni suomalainen yritys miettii valitettavasti nyt, kannattiko olla niin hyvä ja pistää päästöjä kuriin jo 80- ja 90-luvulla, kun lopputulos on, ettei siitä palkita vaan rangaistaan. Näyttää siltä, että suomalaisyritykset, vaikka yleisesti ottaen edustavat puhtainta ja ympäristöystävällisintä tekniikkaa, joutuvat lähinnä ostamaan päästölupia. Myyntiin niitä ei riitä.
Miksi? Kahden syyn epäonnistuneesta yhdistelmästä: EU:n sisäisen päästökaupan pelisäännöistä, joiden pohjana on maakohtaiset rajat. Suomi neuvotteli itselleen aikoinaan Kioto-tavoitteet, jotka ovat EU:n vaativimmasta päästä. Ajatus oli tietenkin hyvä ja kaunis, mutta päästökauppatilanteessa se ei vaikuta hyödyllisesti, kumma kyllä ei edes ympäristöön. Nyt tämä maakohtainen tavoite sanelee lähtötilanteen euroopanlaajuiselle päästökaupalle, jossa yritykset saavat päästökiintiönsä siitä riippuen, missä sattuvat sijaitsemaan. Jossain jaetaan niukkuutta, jossain runsautta. Meillä niukkuutta, sillä olemme energiaintensiivisen teollisuuden maa vaativissa luonnonolosuhteissa. Omat saavutukset eivät siis ratkaise vaan olosuhteet. Ympäristön kannalta vakava riski on se, että tapahtuu niin sanottua hiilivuotoa, saastuminen siirtyy sinne, missä se on vielä mahdollista. Pohjoinen Rautaruukki tai Avesta Polarit on hyvä esimerkki: ollaan maailman puhtaimpia teräksenvalmistajia, mutta jos sellainen joutuu ostelemaan päästölupia, helpommissa oloissa mutta samoilla markkinoilla toimivat saastuttajat saavat kilpailuedun ja vahvistuvat.
EU haluaa siis valmistautua maailmanlaajuiseen päästökauppaan, joka alkaa vuonna 2008, ja aloittaa omansa 2005. Tällä välissä nimenomaan suomalaiset joutuvat kovaan kurimukseen, ja pelkään että yksipuolinen, paljon byrokratiaa vaativa päästökauppa ehtii halvaannuttaa eurooppalaisen talouden muutenkin. Asia on ongelmallinen, koska on kyse työpaikoista.
Korostan, että haluan ehdottomasti päästöt vähenemään. Mutta valitettavasti olemme valitsemassa keinon, joka on keskeneräinen ja epäreilu. Se ei ole oikea väline päästöjen vähentämiseen, se luo enemmän byrokratiaa kuin tuloksia, ja syrjii samalla. Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun synnytetään typerää ympäristölainsäädäntöä, keinojen fundamentalismia, sitä joka kuulostaa hyvältä mutta toimii päämääräänsä, ympäristön hyvää, vastaan. Meppinä joudun valitettavasti toteamaan, että paljon ei ole enää tehtävissä; Suomi ei valvonut etuaan ajoissa ja tarpeeksi laajasti; europarlamentista käsin sitä ei tässä vaiheessa enää tehdä, katseet kääntykööt takavuosien ympäristöministereihimme. Ei totisesti riitä, että vain sanotaan, etteivät hyvät yritykset saa kärsiä, mutta samaan aikaan hyväksytään syrjivä rakenne. En ole vaatimassa Suomelle erityiskohtelua, meille riittäisi oikeudenmukaisuus. Kaikille ei riitä: onkin tullut ilmeiseksi että päästökauppa on raakaa kilpailupolitiikkaa.
