Satu Hassi (HS 15.1.04) toteaa ne aidot uhat, joita ilmastomuutokseen liittyy. Olen itsekin johdonmukaisesti tuonut esiin YK:n ilmastomuutospaneeli IPCC:n johtopäätökset, jotka velvoittavat poliitikkoja ja yrityselämää nopeisiin ja tehokkaisiin ratkaisuihin.
Ongelma Hassin tekstissä näyttää olevan, että on oltava hänen takanaan, tai tulee kirjatuksi hänen ja samalla koko luomakunnan vastustajaksi. Tämä lähtökohta on kohtuuton. Toivoisin, että ilmastomuutosta vastustettaessa saisimme ongelman kokoon nähden vähäiset resurssit tehokkaaseen käyttöön. EU:n päästökauppamallissa näin ei valitettavasti ole käymässä.
Päästökauppa voi olla tehokas ja kustannuksia säästävä väline, mutta päästökaupasta voi näköjään tehdä sellaisenkin version, joka ohjaa resurssit byrokratiaan, ei päästöjen vähentämiseen, ja palkitsee niitä, jotka eivät vielä ole päästöjään lainkaan vähentäneet. Tätä en ole valmis hyväksymään. Toivon hartaasti, että ydinvoimapäätöksessä tappiolle jääneet eivät käytä tilannetta nyt hyväksi kostaakseen teollisuudelle ja elinkeinoelämälle pakkosyöttämällä päästökauppaa, joka tulee kalliiksi mutta ei rehellisesti arvioituna edistä ilmastotavoitteita.
Hassi myös siteeraa minua väärin: päästökauppadirektiivi toki koskee kaikkia jäsenmaita myös uusia mutta sen kivijalkana oleva taakanjakosopimus sitoo vain 15 vanhaa jäsenmaata. Uusien kymmenen osalta päästöjen rajoitusvelvoite tulee Kioton sopimuksesta, mutta sen voimaantulo on nyt vähintäänkin kyseenalaista. Silloin olemme tilanteessa, jossa myyjät (10 uutta jäsentä) ovat rajattoman runsaudensarven äärellä ja 15 vanhaa tiukan vähennysvelvoitteensa kanssa pakotettuja ostamaan. Tästä kauempana ei juuri voisi olla perinteisen päästökaupan idea aitojen päästövähennysten myyminen sellaiselle, jolle päästöjen vähentäminen itse olisi kalliimpaa.
Sama ongelma tietenkin koskee ajatusta väkilukuun suhteutetuista malleista: vaikka näkisinkin mielelläni varallisuuden siirtoja rikkaista maista köyhiin, ei siinä kuitenkaan tapahdu aidosti päästöjen vähentämistä maissa, joiden talous ei vielä ole edes kehittynyt tällaisten päästöjen tasalle.
Markkinamekanismit voivat, kuten Hassi toteaa, tehdä energiansäästöön ja puhtaaseen teknologiaan investoimisen kannustaviksi, mutta taakanjakosopimuksen, varhaisten päästövähennystoimien ja päästökauppadirektiivin heikkouksien vuoksi olemme tilanteessa, jossa näin ei todennäköisesti pääse käymään.
Itse toivoisin, että Kioton todennäköisesti kaatuessa siirrettäisiin painopistettä uusiutuvien energialähteiden edistämiseen kansainvälisesti. Silloin nekin maat kuten Venäjä, jotka nyt tulisivat myymään lähinnä kuumaa ilmaa, voisivat suoraan saada kannusteita siirtyä puhtaampaan teknologiaan.
Eija-Riitta Korhola
Euroopan parlamentin ympäristövaliokunnan jäsen
