Kansanedustaja Satu Hassi väitti (HS 18.12.03) minun vastustavan ilmastomuutospolitiikkaa tai päästökauppaa, ja viittasi kirjoitukseeni päästökaupasta (HS 10.11.03). On tyrmistyttävää tulla leimatuksi ilmastopolitiikan vastustajaksi kaiken sen työn jälkeen, jota olen europarlamentissa ilmastoasioissa tehnyt. En suinkaan torju päästökauppaa tai ilmastopolitiikkaa, sillä pidän ilmaston lämpenemistä suurimpana uhkanamme.
Ohjelmien ja välineiden ongelmakohtien tunnistaminen ja niiden korjaaminen paremmaksi on silti keskeisin tehtäväni europarlamentaarikkona. On outoa, jos vihreyden nimissä se haluttaisiin kieltää. Juuri Hassin esittämä asenne estää sen, että ympäristöpolitiikassa voisi olla laaja yhteisymmärrys tavoitteista ja keinoista. Vastakkainasettelulla eivät asiat etene, vain poterot syvenevät.
Eikö ilmastopolitiikan keskeisellä toimijalla herää itsekritiikki, kun hän toteaa, että vielä muutama vuosi sitten kaikki olivat valmiita ilmastomuutostalkoisiin, mutta nyt näin ei enää ole? Eikö olisi syytä tarkastaa, onko keinoissa jokin vika?
On kunnioitettavaa, että suomalaiset tahot ovat valmiita sitoutumaan tiukkaankin päästövähennystavoitteeseen. Kohtuullista kai on antaa toimijoiden esittää edullisinta tapaa, jolla tähän tavoitteeseen päästään. Päästökauppa voisi olla sellainen edullinen väline, mutta siinä muodossa kuin EU sitä esittää, se ei Suomen olosuhteissa tarjoa reilua tilannetta.
Olin joulukuun alussa COP9 -kokouksessa Milanossa. Siellä tarkka kuulija huomasi, että EU varautuu Kioton sopimuksen kaatumiseen. Vaikka virallisesti pidetään yllä optimismia Venäjän mukaantulosta sopimukseen, näyttää siltä, että EU:n ilmastopolitiikan pääpaino siirtyy nyt uusiutuvien energialähteiden edistämiseen YK:n puitteissa. Ensi kesäkuun Bonnin kokouksessa tämä varmasti tullaan näkemään. Tämä ei tarkoita, että ilmastomuutoksen vastustamisesta tingittäisiin, vaan että joudumme löytämään uusia ja vähemmän byrokraattisia keinoja sen toteuttamiseen.
Tilanne on outo: EU on käynnistämässä sisäistä päästökauppaa ja Suomi valmistamassa sen alkujakoa. Kaiken piti olla harjoittelua kansainvälistä päästökauppaa varten, jonka toteutuminen on yhä epätodennäköisempää. Pelot turhaa byrokratiaa luovasta järjestelmästä on siis otettava vakavasti.
Muuttunut tilanne antaa kuitenkin mahdollisuuden tarkistaa sitä kehystä, jossa Suomikin päästöjään vähentää. Suomen tavoite on komissionkin mukaan yksi EU:n tiukimmista. Välineiden uudelleen arviointi on sikälikin perusteltua, että viiden kuukauden päästä EU:n 25 jäsenestä vain 15 on vähennystavoitteen piirissä, mutta 10 uutta tulijaa on kokonaan vailla sitovaa tavoitetta, ellei Kioton sopimus astu voimaan.
Tässäkään tilanteessa en EU:n päästökauppaa torjuisi, mikäli siinä niukat resurssit tulevat mahdollisimman tehokkaasti käytetyksi päästöjen vähentämiseen.
On viisasta yhdistää Suomen etujen tarkka valvominen ilmastomuutosta hidastavien päätösten tekemiseen niin, että suomalaiset työpaikat eivät kohtuuttomalla tavalla vaarannu aloilla, joilla tuotanto muualla on saastuttavampaa. Sitä kutsutaan kestäväksi kehitykseksi. Muu ei ilmastomuutoksenkaan kannalta tuottaisi myönteisiä tuloksia.
Eija-Riitta Korhola
Euroopan parlamentin ympäristövaliokunnan jäsen
Helsingin Sanomat, Joulukuu 2003
