Muutama vuosi sitten luin erikoisen lehtijutun englantilaisperheestä, jonka kaikki kolme lasta kärsivät harvinaisesta perinnöllisestä sairaudesta. Terveet vanhemmat olivat kantaneet perimässään samaa geeniä, joka molemmilta perittynä sai aikaan sen, etteivät jälkeläiset tunteneet kipua. Mikä "sairaus", ehdin ihastella yhden typerän blondisekunnin ajan.
Saman tien tajusin typeryyteni. Se, että nämä lapset eivät tunteneet kipua, ei tehnyt heistä haavoittumattomia. Se päinvastoin altisti heidät jatkuvaan hengenvaaraan. Koska kipu ei varoittanut, he saattoivat istua kuumaan takkaan tai katkaista jäseniään rajuissa leikeissä. Nämä leikki-ikäiset olivat ehtineet ruhjoa itsensä ja toisensa raajarikoiksi, eikä lääkärien mukaan kenenkään heistä ennustettu saavuttavan aikuisikää.
Tajusin kuinka hyödyllinen, suorastaan välttämätön asia kyky tuntea kipua on. Kipu varjelee meitä tässä aineellisessa maailmassa, jossa emme voi uhmata luonnonlakeja ja kävellä seinien läpi. Koska olemmme haavoittuvia, tarvitsemme kipeästi kipua. Sitä miettiessäni oivalsin, että fyysisen kipuaistin lisäksi ihmisellä lienee myös henkinen kipuaisti. Joku kutsuisi sitä omaksitunnoksi, toinen superegoksi. Samantekevää, mutta idea on sama: kertoa rajat, estää ihmistä rikkomasta itseään ja toista.
Yhä yleistyvät uutiset järjettömästä väkivallasta ovat saaneet minut pohtimaan, voiko kokonainen yhteiskunta sairastua siihen, ettei se tunne enää varoittavaa kipua itseään ja elämäänsä hajottaessaan. Voiko kollektiivinen kivuntunne kadota, turtua pois? Jos niin on, häviäjiä olemme me kaikki. Kukaan ei ole suojassa.
Ja tässä kohdin tulen aiheeseeni, Euroopan arvoihin. Me pohdimme niitä juuri nyt, me kirjoitamme niitä ylös myös tulevaan perustamissopimukseen. Ja sama, mikä koskee Eurooppaa, koskee aivan taatusti myös Suomea:
Lähes jokainen osaa arvostaa sitä yhteiskunnallista vapautta, jonka länsimainen kulttuuri takaa. Liberalismin ajoista lähtien yhteiskuntiamme on määrätietoisesti rakennettu yksilönvapauden periaatteen varaan. Poliitikot ovat olleet varsin yksimielisiä siitä, että vapaus on pakkoa paljon tehokkaampi, jos halutaan yhteiskunta jossa ihmiset viihtyvät.
Mutta on syytä miettiä, mitä eettisiä pohjarakennelmia yhteisössä vapaus toteutuakseen edellyttää. Miten niitä rakennetaan ja miten pidetään yllä? Ja tekeekö sitä muuten enää kukaan?. Niin moni katsoo voivansa halveksia eettistä keskustelua ja leimata arvokeskustelun oikopäätä holhoukseksi ja moralismiksi. Mutta tajuaako tällainen etiikan halveksija, että juuri moraali pitää häntä hengissä? Hän on moderni ja liberaali, mutta ehkä vain siksi että hän on saanut nauttia konservatiivien suoja-aidoista, joiden päällä hän voi leikkiä liberaalia. Minä uskon, että tämä yhteiskunta sairastuu vapauteensa, jos vastuuta ei peräänkuuluteta vapauden rinnalle.
Tätä pohti myös filosofi Sirkku Hellsten muutama vuosi sitten kirjassaan Oikeutta ilman kohtuutta. Tuossa loistoteoksessaan hän kyseli, miksi samat arvot jotka alunperin antoivat liberalistiselle yhteiskuntateorialle sen voiman ja joustavuuden, näyttävätkin nyt kääntyvän sitä itseään vastaan.
Niin käy kun mihinkään ei sitouduta. Puolueettomuuden ihanne sammuttaa eettisen keskustelun. Suvaitsevaisuuden käsite esimerkiksi kääntyy päälaelleen, jos sen ajatellaan toteutuvan moraalisen välinpitämättömyyden kautta – se puolestaan johtaa suvaitsemattomuuteen.
Kerron tämän kaiken siksi, että eräänä aamuna heräsin painajaiseen. Tajusin miten lyhyt askel äärimmäisen vapaasta yhteiskunnasta on äärimmäisen valvottuun. Jos vapauden seurana ei ole sisäänrakennettu vastuuntunto, on selvää että ainoa yhteiskuntarauhan tae on jatkuva, alinomainen ja kaikkialle ulottuva valvonta. Tarvittava tekniikka siihen jo on.
Mutta miten eettistä pohjaa rakennetaan? Luin viime keväänä erään suuren sanomalehden pääkirjoituksesta erikoisen lauseen. "Lapsista ja nuorista täytyy huolehtia nykyistä paremmin, jotta Suomen kilpailukyky säilyy tulevaisuudessakin."
Se ei ollut vitsi, ei sarkasmia Bisquitiltä tai Kaislalta eikä se ollut edes Iiro Viinasen henkinen testamentti Sauli Niinistölle. Siinä oli suomalaisen sanomalehden pääkirjoituksen loppupäätelmät nuorten väkivaltaongelmista. Monella tavoin ansiokas pääkirjoitus lasten ja nuorten väkivallasta lipsautti lopuksi ratkaisun, joka saattaa olla osa ongelmaa.
Perustelu paljasti kansallisen arvojärjestyksen: Lapsista ja nuorista ei pidä välittää ennen muuta siksi, että he elävät ainutkertaisen ihmiselämän ja ovat arvokkaita itsessään. Eikä siksi, että ihmisen kokemus elämän tarkoituksesta ja mielekkyydestä liittyy viime kädessä kokemukseen rakastamisesta ja rakastetuksi tulemisesta. Lapsista pitää välittää, jotta tuotettaisiin jatkossakin voittoa.
Ylläoleva lause herättää senkin kysymyksen, millä perusteella huolehtia sairaista lapsista. Ystäväni vammainen lapsi ei luultavasti tule koskaan kannattelemaan Suomen kilpailukykyä. Toivottavasti hän ei myöskään näe ja ymmärrä noita rivejä. Toivottavasti hänen äitinsäkään ei. Vaikka nainen on onnellinen lapsestaan ja kiittää hänestä Luojaa joka päivä, ei surukaan ole kaukana. Mutta suru ja huoli tulee ennen muuta siitä, että koveneva maailma laskee kaiken rahassa. Olla ruumiillistunut rahareikä on kova osa pienelle ja suuremmallekin ihmiselle.
Jotta en sortuisi epäreiluun keljuiluun: siteerauksessa oli todennäköisesti kyseessä vilpitön, joskin kömpelö yritys motivoida rahastakin kiinnostuneet syttymään lapsille. Kirjoittajahan on asiallisesti oikeassa. Kilpailukyky, muun muassa, kärsii taatusti yhteiskunnassa, jonka jäsenet tappavat toisiaan hetken mielijohteesta. Terveen taloudellisen infrastruktuurin edellytys on eettinen infrastruktuuri, sen on historia todistanut monta kertaa.
Mutta miten kansakunnan eettinen perusta syntyy? Ei se synny rahan kiilto silmissä. Välinearvo ei kelpaa pohjimmaiseksi perusteluksi. Sen takaa täytyy löytyä jotakin, jota ei voida hallita mutta johon voidaan osallistua ja jota voidaan kaivata. Yhteisön käsitys perustavanlaatuisesta hyvästä syntyy monimutkaisesti kaikesta siitä, mitä yhteiskunnassa vaalimme arvokkaana ja luovuttamattomana. Sitä hyvää, joka pitää meitä hengissä, ei pitäisi kevyesti heittää pois.
Me kristillisdemokraatit haluamme etsiä sitä hyvää. Siksi olemme halunneet laajentaa poliittista keskustelua verokakun jakamisesta arvokeskusteluun. Verokakun oikein jakaminen on valtavan tärkeää, ja poliitikoilla on oltava intohimo oikeudenmukaisuuteen. Mutta me menemme kakkuinemme tuhoon, jos emme kykene keskustelemaan siitä, mikä nyt on hätänä ja mihin suuntaan on mentävä.
Mutta tärkeä huomautus: Emme voi väittää edustavamme kristillisiä arvoja. Meistä ei ole siihen, emmekä me halua asettua niiden edusmiehiksi niin että ne olisivat erityisesti meidän takataskussamme. Ne sopivat kaikille, puolueesta riippumatta. Me sitoudumme etsimään ja kaipaamaan niitä, kaikkea sitä hyvää, joka on jokaisen turvaverkko.
