Helsingin Sanomien uutisointi (21.9.02) EU:n sisäistä päästökauppaa koskevasta kritiikistäni oli otsikon osalta epätarkka ja kaipaa täsmennyksen. En arvostele Suomen päästökaupparatkaisuja, vaan yhdyn niihin täysin. Suomihan on ministerineuvostossa torjunut ajatuksen pakollisesta koejaksosta EU:n sisällä. EU:n komissio teki esityksen EU:n sisäisen sitovan päästökaupan järjestämiseksi vuosille 2005-2007 ennen kuin varsinainen Kioton sopimukseen kuuluva joustomekanismi, maailmanlaajuinen päästökauppa, alkaa.
Idea on periaatteessa nerokas: luodaan instrumentti, jossa tuottajat voivat keskenään käydä kauppaa CO2-päästöoikeuksista, jolloin enemmän päästävä saa siihen oikeuden jos löytää vastaavasti jonkun, joka luopuu omasta päästöoikeudestaan. Näin kokonaisuutena laskettuna päästöjen määrä ei kasva ja teollisuus saa aikaa sopeutua suuren luokan pysyvään muutokseen. Muutokseen kuuluu mm. se, että yritysten on totuttava ajattelemaan käyttämäänsä osuutta ilmakehästä investointina siinä missä tonttimaatakin.
Oma huolenaiheeni liittyy päästökauppaesityksessä keinojen ja tavoitteiden sotkeentumiseen. Päästöjen väheneminen on tavoite, ei päästökauppa sinänsä. Päästökauppa kylläkin sisältää paljon mahdollisuuksia, mutta komission esityksessä, samoin kuin europarlamentin ympäristövaliokunnan viimeviikkoisessa lopputuloksessa, ne on hukattu. Nyt näyttää siltä, että on syntymässä mutkikas systeemi, joka lisää byrokratiaa yrityksille ja viranomaisille ilman, että se edistäisi päästöjen vähenemistä. Vapaaehtoisin toimin päästäisiin huomattavasti parempaan lopputulokseen; siitä on jo näyttöjä niin Suomesta kuin Saksastakin. Neuvoston puheenjohtajana toimiva Tanska onkin lehtitietojen mukaan hakemassa sopua neuvoston yhteistä kantaa varten juuri ratkaisulla, jossa CO2-päästöjä vähentäneiden maiden sallittaisiin ottaa käyttöön siirtymäkausia vuonna 2005 aloitettavalle päästökaupalle. Saksa on vaatinut EU:lta arvostusta edelläkävijän suorituksille päästöjen vähentämisessä. Sama pätisi luonnollisesti myös Suomeen. Nythän näyttää syntyvän järjestelmä, joka rankaisee varhaisiin toimiin ryhtyneitä.
Komission esityksessä sekoitetaan toisaalta markkinainstrumentteihin perustuva kustannustehokas järjestelmä (päästöoikeuksien kauppa) ja toisaalta perinteistä säätelyä edustava lupajärjestelmä. Yritykset ovat ikään kuin pakotettuja staattisiin tuotantosuunnitelmiin.
Paha rakenteellinen ongelma seuraa jo markkinamekanismien ja kansallisen taakanjakosysteemin yhdistämisestäkin. Yritykset eri maissa eivät toimi samoin olosuhtein, koska päästöoikeuksien alkujako tehdään kansallisen taakanjaon perusteella. Minun on vaikea nähdä, että tässä toteutuisi aito Kioton joustomekanismi, ellei yritysten päästölupia sitten irroteta kokonaan kansallisesta taakanjaosta. Myös komission ehdotus sekoittaa keskenään jäsenvaltioiden ja laitoskohtaisen tason.
Entä mitä siitä, jos suomalaisyritykset kärsivät, kunhan pelastetaan maailma? Ongelma on siinä, että tällainen systeemi voi merkitä lisää päästöjä eli ympäristökielellä sanottuna hiilivuotoja. Tämä tarkoittaisi, että EU:n sisällä lopetettava tuotanto siirtyy sinne missä päästöjen vähentäminen ei toistaiseksi ole pakollista. Silloin päästökaupan tavoite ei toteutuisi eikä maailma tulisi paremmaksi.
Suomalaiset yritykset ovat keskimäärin paremmalla ekologisella tasolla kuin niiden eurooppalaiset kilpailijat. Tämä tulisi päästökaupan alkujaossa ottaa huomioon palkitsemalla vapaaehtoisesti päästöjään vähentäneitä. Suomen kunnianhimoinen kansallinen osuus Kioton pöytäkirjan eurooppalaisessa ns. taakanjakosopimuksessa ei kuitenkaan anna tähän palkitsemiseen mahdollisuutta. Kun siitä neuvoteltiin, mahdettiinko ottaa huomioon, että katon pohjalta määräytyisivät päästökaupan pelisäännöt? Nyt parhaat oppilaat joutuvat jakamaan keskenään niukkuutta.
Tämä antaa vähän mahdollisuuksia uskoa, että EU voisi jatkossa olla uskottavalla tavalla johtava tekijä maailmanlaajuisessa ilmastomuutoksen torjunnassa. Ilmastonmuutos kuitenkin on asia, jossa EU:lla ei ole varaa epäonnistua.
Eija-Riitta Korhola
Euroopan parlamentin ympäristövaliokunnan jäsen
Helsingin Sanomat, mielipide, 30.09.2002
