Päästökauppa on periaatteessa loistava keksintö. Aikoinaan Kioto-neuvotteluissa sitä halusi nimenomaan teollisuus, kun taas vihreät vastustivat ajatusta. Alkupeäinen idea perustuu päästövähennysten myymiseen sellaiselle, jolle päästöjen vähentäminen itse olisi kalliimpaa. Samalla markkinamekanismit voidaan päästökaupassa valjastaa tekemään energiansäästöön ja puhtaaseen teknologiaan investoimisen kannustaviksi.
Päästökauppa voi siis olla tehokas ja kustannuksia säästävä väline, mutta päästökaupasta voi tehdä sellaisenkin version, joka ohjaa resurssit päästöjen vähentämisen sijasta byrokratiaan ja palkitsee niitä, jotka eivät vielä ole päästöjään lainkaan vähentäneet.
Miten se tapahtui EU:n päästökauppadirektiiville? Direktiivin perustana on kansallisen päästökaton määrääminen: maiden on myönnettävä yrityksille ns. päästöoikeuksia oman kansallisen päästökattonsa rajoissa. Tämän yleisen rajoitteen johdosta joidenkin maiden (mm. Suomi ja Hollanti) kohdalla päästökaupan hyödyt eivät tule esiin. Nämä kansalliset päästörajat on määritelty 15 vanhan jäsenvaltion osalta EU:n ministerineuvoston kevään 2002 päätöksessä, jota kutsutaan nimellä kansallinen taakanjako (Burden sharing agreement, BSA). BSA määrittelee, miten EU:n yhteisesti ottama velvoite vähentää päästöjään 8 prosentilla vuoden 1990 tasosta vuoteen 2012 mennessä jakautuu yksittäisten jäsenvaltioiden kesken.
Hiljattain valmistuneessa akateemisessa tutkimuksessa (Leuvenin yliopiston kansantaloustieteen laitoksen ympäristötalouden yksikkö; ETE working paper series No 2000-2, kesäkuu 2002) tarkastellaan BSA-päätöstä sekä tehokkuuden että oikeudenmukaisuuden kannalta. Tulos oli, että mm. Suomen tulisi vähentää sovittua vähemmän päästöjään tehokkuuden lisäämiseksi, ja vastaavasti muutamien muiden maiden enemmän. Toisin sanoen Suomen tulisi pyrkiä neuvottelemaan uudestaan osuutensa EU:n "kuplasta": nykyinen tavoite palata vuoden 1990 päästöihin (0 prosenttia sopimuksessa) ei ole EU:n tasolla tarkasteltuna tehokas, vaan Suomen tulisi voida lisätä päästöjään 14,3 prosentilla vuoden 1990 päästöistä. Suomen tämänhetkiset päästöt ovat alle tuon tutkimuksessa suositellun tavoitteen.
"BSA kohteli Saksaa, Britanniaa, Tanskaa ja Ranskaa melko lempeästi, ja Ruotsia, Alankomaita, Belgiaa, Suomea ja Portugalia melko ankarasti. On huomattava, että tämä on vastoin intuitiivista ennakkokäsitystä, joka voi syntyä arvioimalla BSA:ssa lueteltua suhteellista vähennysvelvoitetta. Saksalle on annettu suurin suhteellinen vähennysvelvoite (- 21 %) ja Portugalille alhaisin (lupa lisätä 27 %)", tutkimuksessa todetaan.
Päästövähennysten kannalta kustannustehokkainta olisi, jos Suomen tavoitetta lievennettäisiin. Suomen tavoite on perusteltu vasta erittäin voimakkaan tulonjakotavoitteen kannalta – jos ajatellaan, että "rikkaan" Suomen yritysten tulisikin tukea "köyhän" muun Euroopan yrityksiä. Mutta tällaisia tavoitteita varten EU:ssa on koko joukko transparentimpia ja tehokkaampia välineitä aina jäsenmaksujen määräytymisperusteista erilaisiin tukimahdollisuuksiin. Miksi siis päästöjen vähentämistoimissa tulisi pyrkiä samalla tulonsiirtoihin Suomesta muihin maihin?
Kustannustehokkuuden ymmärtämiseksi on hyvä ajatella vertausta syksyiseen marjametsään: on varsin helppoa poimia kourallinen marjoja metsästä, eikä sellaisen työn teettäminen tule kalliiksi. Mutta kun marjasato on jo kerätty, ja tehtäväksi annetaan poimia se viimeinenkin kourallinen marjoja metsästä, on kourallisen hinta jo huomattavasti korkeampi. Sama pätee hiilidioksidipäästöjen vähentämiseen: ensimmäinen vähennetty tonni on melkeinpä ilmainen, mutta viimeisen CO2-tonnin hinta on ääretön. Toisissa maissa, esimerkiksi Suomessa, on jo saavutettu päästöjen vähentämisessä tilanne, jossa seuraavan päästötonnin vähentäminen on jo sietämättömän kallista. Tämä rajakustannushinnaksi kutsuttu päästöjen vähennyskustannus vaihtelee siis maasta toiseen, riippuen siitä miten paljon vähennystoimia on jo ehditty tehdä. Siksi puhe vähennysprosenteista ("Suomellahan on vain nollatavoite!") on useimmiten täysin harhaanjohtavaa.
Yhteenvetona voi todeta, että BSA ei ota tarpeeksi huomioon maakohtaisia jo tehtyjä vähennyksiä tehokkuuden kannalta tarkastettuna. Vaikka – kuten Leuvenin tutkimuksessa – mukaan otettaisiin jakopoliittisia oikeudenmukaisuuskriteereitä, BSA saa kokonaisuutena arvioiden silti huonon arvosanan. Ilmastopolitiikan talousvaikutusten tutkimuksessa johtavan Leuvenin yliopiston tutkijoiden johtopäätös olikin, että BSA ei ole tehokas sen enempää kuin oikeudenmukainenkaan.
Taakanjakosopimuksen epäonnistumisen johdosta on etsittävä mahdollisuuksia neuvotella uudelleen koko päästökauppa- ja taakanjakopaketti. Tällainen mahdollisuus saattaa aueta, jos Venäjä kieltäytyy ratifioimasta Kioton pöytäkirjaa, ja muodollisesti tarvitaan uusia päätöksiä EU:ssa, jotta päästökauppa ja taakanjako olisivat juridisesti päteviä. Kysymys kuuluu, onko yksikään vanha jäsenmaa tarpeeksi rohkea uskaltaakseen sanoa, että taakanjako on epäonnistunut.
Eija-Riitta Korhola
Euroopan parlamentin ympäristövaliokunnan jäsen
