Hallituksen asettama 0,4 prosentin välitavoite kehitysyhteistyövaroille seuraavan viiden vuoden kuluessa merkitsee 0,01 prosenttiyksikön nousuvauhtia vuodessa. Näin laskemalla Suomen YK:ssa tekemä sitoumus 0,7 prosentin bruttokansantuoteosuudesta saavutetaan vasta 35 vuoden päästä, vuonna 2037.
Kun julkisuudessa asia on uutisoitu jopa Suomen aikomuksena vahvistaa 0,7 tavoite, tämä herättää kysymyksen tiedottamisen etiikasta. Ei ole älyllisesti rehellistä pukea vitkastelua näin jaloon muotoon.
Voi olla, että kaikki nykyisen hallituksen jäsenet eivät ehdi tuon tavoitteen saavuttamista edes nähdä, ja ainakaan kukaan nykyisistä päättäjistä ei tuolloin enää ole aktiivipoliitikko. On siis aidosti ihmeteltävä, onko hallituksen esittämä nousutahti maailman huippua edustavan elintasomme kannalta oikein mitoitettu.
Pääministeri Lipponen muistutti hallituksen asettamaa tavoitetta esitellessään, että kehitysyhteistyörahat ovat nousseet voimakkaasti vuodesta 1995 lähtien – bruttokansantuotteen kasvun myötä. Tässä ei kuitenkaan ole mitään rehvastelun aihetta. Suhteessa maamme maksukykyyn kehitysyhteistyövarat ovat olleet ennallaan koko viime vuosikymmenen ja ovat yhä edelleen. Bruttokansantuotteesta laskettu osuus on juuri siksi oikeudenmukainen ja toimiva, että talouden laskusuhdanteessa myös kehitysyhteistyövarat leikkautuvat automaattisesti. Taloudellisen nousun aikana myös kehitysyhteistyövarojen tulisi nousta automaattisesti. Tällaiseen symmetriaan eivät talouspoliitikkomme ole valmiita suostumaan – vaikka sen pitäisi olla ymmärrettävissä hyvin yksinkertaisella matematiikalla.
Nyt sovittu nosto 0,4 prosentin bruttokansantuoteosuuteen on oikeansuuntainen, mutta kovin vaatimaton päätös. Sen esittely YK:n kehitysrahoituskokouksessa ensi viikolla ei edistä sellaista globaalia vakautta ja kehitystä, joka muutoin on Suomen ja EU:n tavoitteena.
