Energiakysymykset ovat tosi arka aihe mutta kun olin viime viikolla lasten hiihtoloma-aikaan Lapin pakkasissa käymässä, tulivat kysymykset energian saatavuudesta väkisinkin mieleen. Olin myös astetta lähempänä ikirouta-aluetta, jolla suuri osa maakaasusta tuotetaan, rohkenen pohtia hallituksen energiaskenaarioita.
Europarlamentaarikkona minun ei tarvitse asiasta äänestää, mutta ympäristövaliokunnan jäsentä energiakysymykset tietenkin kiinnostavat. Tätä keskustelua seuratessa olen suuresti nauttinut siitä, ettei minulla ole asiasta ns. pakollista kantaa. On maailmankatsomuksellista luksusta, ettei ole pakko päätyä johonkin tiettyyn edeltäkäsin päätettyyn lopputulokseen; se minua käydyssä keskustelussa onkin välistä säälittänyt. Sen seurauksena jotkut ovat käyttäneet itselleen vieraita argumentteja, ts. juuri heidän suustaan tulleina kohtuullisen epäuskottavia. Vai pitäisikö tosiaan huolestua, jos Irina Krohn varoittaa maamme kilpailukyvyn heikkenemisestä?
Mutta: ydinvoima on niin vaikea aihe että kaikki ovat tavallaan oikeassa. Mitä tahansa sanotaan, joltakin kannalta se on aina totta, ja joltakin ei. Perusongelmamme on yksinkertainen: kun kulutetaan, jotakin myös kuluu. Tämä on pakko hyväksyä lähtökohdaksi ja sitten siirryttävä kysymään minkä haluamme kuluvan. Ydivoima ei ole koskaan nauttinut suosiotani. Ehkä se on puhdasta, mutta kiusallisen keskeneräinen keksintö se on. Tuotekehittely jäteongelman ratkaisemiseksi olisi pitänyt viedä loppuun ennen kuin maailmaan saatettiin ainuttakaan ydinvoimalaa. Mutta näin vain on.
Tekniikan historia on täynnä esimerkkejä vempaimista ja systeemeistä, jotka ovat ratkaisseet yhden pulman mutta synnyttäneet tukun lisää. Syy löytyy ihmisluonnosta: Homo Sapiens on myös Homo Trepidans, hätähousu. Ydinvoiman eettisempänä vaihtoehtona tarjotaan maakaasua, mitä suuresti ihmettelen. Sen viattomuus ja puhtaus on lähinnä poliitikkojen korvien välissä, ja luonteeltaan pikemminkin maailmankatsomuksellista. Käytännössä maakaasusta ei ole energiaratkaisuksi sille, joka haaveilee kestävästä kehityksestä ja paremman maailman jättämisestä lapsillemme. Miksi ei?
Maakaasu on fossiilinen, uusiutumaton polttoaine. Poltettaessa siitä vapautuu noin puolet vähemmän kasvihuonekaasuja kuin kivihiilestä tai öljystä, mutta tämä luku koskee vain Suomen päässä tapahtuvaa polttoa. Jos tuotannon alkupuolen metaanipäästöt ja putkivuodot lasketaan mukaan – ja miksi muuten ei laskettaisi – ollaan samalla viivalla muiden fossiilisten polttoaineiden kanssa. Kun ydinvoiman kohdalla vaaditaan tarkasteltavaksi koko prosessia uraanin louhinnasta lähtien, on kohtuullista vaatia samaa arviointia maakaasulle. Näin tarkasteltuna maakaasu on pahempi ympäristön tuhoaja.
Ongelmat liittyvät poraukseen ja kuljetukseen, ja ainakin ikiroudan alueella ne aiheuttavat ekokatastrofeja. Kaasun lämmöstä sulanut maa vajoaa jopa kymmeniä metrejä ja saattaa huuhtoutua tulvien mukana pois kokonaan. Ilmaston lämpeneminen, jota sen tuotanto aiheuttaa, vain pahentaa tilannetta. Länsi-Siperiassa on alueita, jotka uhkaavat muuttua hyllyväksi saaristoksi: paimentolaisten elinmahdollisuudet on kokonaan tuhottu. Mutta missä viipyvät nenetsien oikeuksia puolustavat aktivistit nyt? Missä Bellona?
Maakaasuskenaarioon liittyy poliittisiakin ongelmia. EU:ssa ollaan huolissaan suuresta riippuvaisuudesta ulkomaisesta energiatuonnista ja erityisesti Venäjältä. Suomen kohdalla maakaasumallissa riippuvuutemme Venäjästä olisi huikeat 40 %. Kriisivarmuutta ajatellen luku on mieletön. Ilmaston lämpeneminen on pelottavin skenaariomme. Maakaasumallin ajajat eivät ole tajunneet tilanteen vakavuutta. Tai sitten he eivät oikeasti edes aja sitä.
Kahden vaihtoehdon malli on kaventanut keskustelua ja luonut vaikutelman, että muita ei olisi. Mutta lämpenemisen pysäyttämiseen tarvitaan kaikkea: voimakasta säästöherätystä, liikenteen päästöjen vähentämistä, biomassaa maksimimääräänsä, vesivoimaa, tuulivoimaa, mahdollisesti ydinvoimaakin. Viimemainittu on paha, mutta pienempi paha kuin se mitä on tulossa, ellei toimita nopeasti.
Ilmastomuutos on asia joka muuttaa mielestäni järjestystä siitä mikä on suuri ja vielä suurempi paha. Nyt suurin paha on ehdottomasti lämpemeninen ja se on saatava pysäytetyksi. Se ei ole edes riski vaan väistämätön tuho. Esimerkiksi kehitysmaiden kannalta meillä on kiire vetää päästöt alas; nehän ne ensimmäisenä, jo nyt, kärsivät hirmumyrskyistä ja tulvista, meidän päästöjemme seurauksista.
Ydinvoiman merkeissä ihmiskunta lähti aikoinaan väärälle tielle, koska se pääsi helposti elämään näin yli varojensa ja sai energiamielessä väärät arvot. Tältä tieltä on palattava pois. Mutta miten? Ei ratkaisu voi olla ainakaan se että ydinvoimaa alasajettaessa ehdimme tuhota lisäntyneillä CO2-päästoillä maailman. Silloin tavallaan maksamme oikeaoppisuudesta järkyttävän hinnan.
Itse kallistun kannalle, että ydinvoiman alasajamiselle pitää laatia ehdoton takaraja, aikataulu ja luultavasti käyttää sitä täyteen määräänsä siihen saakka, koska meillä joka tapauksessa jäteongelma on. Ydinnvoiman käytön aikana, nyt, olisi kaikki hiilivoimalat ajettava alas. Vain uusiutuvaa ja ydinvoimaa. Ja siirtymäkauden jälkeen pelkkää uusiutuvaa.
Täällä Eija-Riitta Korhola, tällä viikolla Bryssel, viime viikolla Kilpisjärvi
Pakina Lapin radiossa, 27.02.2002
