Kuulun niihin ihmisiin, jotka saattavat olla monta kuukautta onnellisia yhden ainoan kirjan vuoksi. Jälkikäteen elämänkulkua kelatessa muistan aina kirjat, jotka tunnelmia kulloinkin hallitsivat. Matkatkin muistan, en niinkään maisemista, vaan siitä mitä tulin lukeneeksi. Joku pitäisi sitä matkailun haaskauksena, mutta he eivät ehkä tunne sitä säteilyä, jonka hyvä kirja voi maiseman ylle luoda. Efekti toimii myös toisinpäin: jos tartun uudelleen kirjaan, muistan edellisen lukemiskerran tilanteita, jopa tuoksuja.
Tietenkin vain harva kirja pääsee siihen asemaan, että se astuu osaksi persoonallisuutta tai sävyttää esimerkiksi kokonaista vuotta. Joskus kuitenkin.
Muistan etenkin vuoden 1994, josta ainakin kymmenen kuukautta meni suunniltaanollessa Graham Greenen vuoksi. Hiihtolomalla luin Isä Quijoten, kirjan joka erottuu selvästi Greenen muusta tuotannosta; ikään kuin tuo mies olisi pitkän uransa siunatuksi lopuksi saanut syvällisen kepeyden lahjan. Olin perheen kanssa mökillä enkä pystynyt päästämään kirjaa käsistäni ennen kuin se oli kokonaan luettu (paitsi hakeakseni juustoa ja viiniä, joita ilman kyseistä kirjaa on paha lukea). Kun sitten sain viimeisen sivun loppuun, puhkesin haikeaan itkuun. Viisivuotiaani osasi kokeneesti kysyä:”Itketkö iloa vai surua?” Selitin, että ihanasta kirjasta se vain johtui. Empaattinen kolmevuotiaani kävi heti hakemassa sarjakuvapinosta Mustanaamion ja ehdotti että itkisin sitäkin kirjaa.
Samalle kuohuttavien kirjojen listalle laittaisin Endon Samurain ja Vaitiolon, Bernanosin Maalaispapin päiväkirjan, Mauriacin Käärmesolmun ja Pyhän suudelman, Camus’n Putoamisen, jopa Irvingin Owen Meanyn. Mahtuu sinne myös Janos Pilinzskyn runoja ja Simone Weilin ajatuksia.
Albert Camus’n Putoamisessa on osuva pilkka modernista ihmisestä. Tulevien aikojen historiankirjoittajat eivät hänen mukaansa tarvitse tämän määrittelyyn kuin yhden lauseen:”Hän harjoitti haureutta ja luki sanomalehtiä.”
Yhtä tylyn tuomion antaa Bernanos pappinsa suulla:”Luulen tai olen varma siitä, että monet ihmiset eivät koskaan anna omaa panostaan, varsinaista minäänsä. He elävät itsensä pinnalla ja ihmisen maaperä on niin tuottoisa, että tämä kevyt pintakerros riittää niukkaan satoon, joka voi muistuttaa todellista ihmiskohtaloa.”
En tiedä pitikö Camus noita kahta ihmisen intohimoa satunnaisena yhdistelmänä vai liittyivätkö ne hänen ajatuksissaan syvemmin toisiinsa. Ei olisi mikään ihme vaikka liittyisivätkin. Ja nyt tarkoitan jotakin muuta kuin sitä, että joudumme lukemaan sanomalehdistä kohtuuttoman paljon ihmisten lemmenasioita. Mieleeni tulee rakkauden kulttuurihistoriaa tutkinut filosofi-sosiologi Robert C. Solomon, ja hänen teoriansa nykyihmisen riippuvuudesta jatkuviin rakastumisiin.
Hän näkee syyn aikamme irrallisuudessa ja juurettomuudessa. Rakastuminen nousee tarpeeksi siellä, missä muut sosiaaliset siteet ovat heikentyneet. Kun perhesiteet, yhteisölliset siteet, etninen identiteetti tai heimon jäsenyys ovat menettäneet merkityksensä, tilalle on tullut itsensä toteuttamisen korostaminen.
Rakastuminen kasvaa arvaamattomaan arvoon yhteiskunnassa, jossa perhe mielletään pesäksi, josta lennetään ulos ja kotikaupunki on paikka, josta tullaan. Pitkäaikaiset siteet eivät enää toimi kodikkuuden ja läheisyyden tunteen lähteenä. Tällöin toistuva rakastuminen on oivallinen ja tehokkain vastaus ihmisen yksinäisyyteen ja irrallisuuden tunteeseen. Romanttinen rakkaus tarjoaa nopeasti johonkin kuulumisen tunteen, ja seksi on kätevin väline sen osoittamiseen.
Minulla on yksi pätevä vaihtoehto yksinäisyyden ja irrallisuuden hoitoon; sitä tunnettahan on ihmislapsen turha kieltää. Kosmista orpoutta lievittää uskomattoman paljon, jos tapaat ihmisen, jonka aarteina ovat samat kirjat. Luulisin, että vaikutuskin on paljon pitkäaikaisempi. Särkee myös vähemmän sydämiä, mahdollisesti?
”Kirja, josta kerroit. Katso miten hän ottaa sen. Tarttuuko molemmin käsin vaiko nopeasti toisella? Avaako kannen rauhallisesti? Kurkistaako kansipaperin alle? Selaileeko lopusta alkuun kuin mitä tahansa lehteä marketissa?”
– Kaj Kalin
Hiidenkivi, Kesäkuu 2001
