Heinäkuun alussa menin ensimmäisen kerran Brysseliin, jonka olin kuullut rumaksi ja ankeaksi. Kuusitoistavuotiaana tehdyn nopean läpiajon varaan en mielikuvia rakentanut, enemmän uskoin miestäni, joka tapasi käydä säännöllisesti arvioimassa komissiossa tiedehankkeita viistäen kolkosta EU-korttelista toiseen.
Koneesta poistuessa huomasin Eurooppalainen Suomi järjestön silloisen puheenjohtajan Matti Viialaisen, josta tulikin oikea brysselinenkeli. Viialainen neuvoi järkevän hotellin ja näytti illalla kaupungin parhaat puolet. Koko asenne muuttui: saanko asua näin uskomattomassa paikassa kokonaisen iäisyyden, viisi vuotta?
Matti kutsui minut myös mukaan illalliselle, jossa olisi muutama meppi. Minua hymyilytti, kun astuin sisään ja näin kuvista tutun parlamentin puhemiehen Jose-Maria Gil-Roblesin. Juuri ennen lähtöä mieheni oli naureskellut, että kyllä hän Eijan tuntee: ei takuulla mene kuin viikko pari, niin se jo istuu illallisella parlamentin puhemiehen kanssa. Tietenkään en malttanut olla lähettämättä tekstiviestissä ensimmäisen Brysselinpäivän raporttia: Kiva kalaravintola, parlamentin puhemies istuu vastapäätä, hotelli ok, asunto löytymässä… Enkä viitsinyt pilata keskinäistä iloamme sanomalla, että kaikki johtui Viialaisesta, ja oli niitä muitakin paikalla.
Löysin Brysselistä ihanan asunnon, joka on seitsemän minuutin kävelymatkan päässä parlamentista, korkokengillä kymmenen. Ensimmäisenä päivänä menin jo katsomaan sitä, mutta sisälle en vielä päässyt. Katunäkymä ja läheinen puisto olivat niin kauniita, että toivoin hartaasti sisällön olevan edes siedettävä. Kun seuraavana päivänä pääsin sisälle, sain kylmät väreet: valoisat, korkeat huoneet, kauniit puulattiat. Näytin vuokraajalle kanalihalla olevaa käsivarttani ja sanoin: Katsokaa, ruumiinikin todistaa, että asunto on minun. Tehdään sopimus. Hän otti vuokrataan-ilmoituksen ikkunasta irti, ja sopimus tehtiin.
Päästessäni muuttamaan oli jo syyskuu. Asumiseen liittyvä byrokratia on Belgiassa sen verran paha, ettei asioiden nopeasta järjestymisestä voi haaveilla. Siitäkin huolimatta, että mepit saavat ylimääräistä apua käytännön järjestelyissä parlamentista, olin pari viikkoa ilman sähköä ja lämmitystä. Sängyn saanti kesti puolitoista kuukautta, sillä porraskäytävältään kapeassa talossa sen tuomiseen tarvittaisiin nosturia. Se taas edellytti luvanhakua kolmesta virastosta, jotta kadun pysäköinti voitaisiin kieltää ja tehdä tilaa nosturille. Ällistyttävää kyllä, belgialainen byrokratia oli sisäistetty Ikeassa asti: oli ilman muuta selvää, että asiakas juoksi nämä virastot, ei kuljetusfirma, vaikka sille olisi maksettu.
Kun autokuskit, parlamentin ystävällisimmät ihmiset, hoksasivat, että asun kynttilänvalossa ilman keittomahdollisuuksia, aloin saada ihastuttavia aamiaispaketteja asuntoni ulko-ovelle. Minulta taas oli vienyt tovin, ennen kuin hoksasin, että mustat autot todella olivat meitä varten. Olin tullut parin viikon ajan omin keinoin hotellista parlamenttiin ennen kuin kuulin tästä tyrmistyttävästä ylellisyydestä. Meitä tuotaisiin ja vietäisiin mielemme mukaan! Herrakyydille löytyi järkevä perustelukin: lentokentällä oli usein satojen ihmisten taksijono. Kallista kokousaikaa haaskaantuisi, jos jäsenet jumittuisivat niihin. Toinen syy liittyy turvallisuuteen, sillä väkivaltaiset ryöstöt ovat yleistyneet.
Koko ajan huomasin uusia meppiasioita, joita en tiennyt, yksityiskohtia velvoitteistamme ja eduistamme, kätevimpiä tapoja ja harmittomimpia reittejä maailmalla liikkumiseen ja niin edelleen. Väyrysestä tuli nopeasti suosikkimeppini, sillä hän tajusi tilanteeni ja jakoi auliisti parhaita vinkkejään. Jos joskus olen samassa tilanteessa, pidän Paavon jalouden johtotähtenäni ja autan keltanokkia.
Paavon parlamenttiryhmään en sentään liittynyt, vaikka Keskustan herrasmiesten mielestä sinne olisikin mahtunut. Mutta ryhmä oli volyymiltään varsin vähäinen, kuten vihreidenkin ryhmä, jonne Heidi Hautala ystävällisesti toivotti tervetulleeksi. Kolmas kutsuja oli Euroopan demokratian ja monimuotoisuuden puolue EDD, piskuinen lauma, joka koostuu lähinnä Hollannin protestanteista ja Ranskan metsästäjistä. Ryhmää yhdistää EU-vastaisuus, joskin eri syistä.
Euroopan kansanpuolue EPP oli kristillisdemokraattisen tradition vuoksi luonnollinen valinta. Pohjoismaiset sisarpuolueemme kuuluvat tähän poliittiseen perheeseen, jossa mielellään korostetaan sijoittumista poliittiseen keskustaan. Oma jäsenyyteni ryhmässä oli läpihuutojuttu, Kokoomuskaan ei enää vastustanut.
Vihreitä en harkinnut, joskin minulla oli paljon ennakkosympatioita heitä kohtaan. Monen kirkollisen ihmisen lailla olin arvostanut vihreitä kaikenlaisen hyvän edustajina, kehitysmaiden ja ympäristön puolestapuhujina. Euroopassa aloin myöhemmin nähdä monia muita piirteitä vihreässä ideologiassa, ja tulin kriittisemmäksi.
Matkustelevan euroelämän pelisäännöt alkoivat vähitellen hahmottua. Täysistuntoviikko kerran kuussa Ranskan Strasbourgissa, kolme muuta viikkoa vietettäisiin Brysselissä valiokuntien ja ryhmäkokousten merkeissä. Suomessa oltaisiin viikonloput ja usein pari arkipäivääkin, sillä työmme tapahtuu yhtä lailla Suomen päässäkin.
Brysselin kauneus on takorautaisten parvekkeiden ja viehättävien katujen kauneutta. Harmipuolena on runsas sade ja etenkin runsas koirankakka. Erään ruskeaan kyllästyneen brysseliläisopiskelijan kerrotaan demonstroineen kakkatilannetta laittamalla jokaiseen näkemäänsä läjään Belgian lipulla koristetun cocktailtikun. Se kampanja tehosi – hetken. Nyt taas rämmimme paskassa.
Ei möhkäleitä, kiitos
Aikakausilla on aina omat lakmus-testinsä, kysymykset joiden avulla selvitetään näppärästi kuka kuuluu joukkoon ja kuka ei. Ystävä muisteli, kuinka 70-luvun alussa yliopistopiireissä veret punnittiin kysymällä, hyväksytkö Tsekkoslovakian miehityksen. Stalkkujen testin läpäissyt sai kavereita ja kaljaa. Samalla tulokas ajettiin salakavalasti sisään yhteisöön ajamaan sen omia etuja. Yhteisön jäsenyyden myötä kriittisyydestä tulee epätoivottava piirre; se olisi oman pesän likaamista. Vuosien saatossa ajat ja trendit ovat poikineet uudet kysymykset, tosin yhä pienemmiksi pirstoutuneissa piireissä.
Muutama viikko europarlamentissa ei ole jättänyt arvailujen varaan sitä, millä kysymyksellä ihmiset siellä punnitaan painaviksi tai köykäisiksi. Oletko puolesta vai vastaan, kysytään uudelta tulokkaalta heti. Yhtä nopeasti supatetaan totuus myös sivullisesta: euroskeptikko on pahin leima, jonka parlamentissa voi saada.
Minua se vaivaa, semminkin kun vilpittömästi haluaisin olla puolesta. Tässä iässä on vaikeaa niellä asioita yhtenä möhkäleenä. Jos halutaan rakentaa eurooppalaista integraatiota, tarvitaan itsekriittisyyttä, jotta yhdentymisen laatu ja suunta säilyisi hyvänä. Puolesta tai vastaan -mustavalkoisuus kuulostaa korvissani vaaralliselta ja muistuttaa liikaa menneistä.
Eräillä illallisilla testi tuli jo kättelyjen yhteydessä. Haluttiin varmistaa, että olen pro. En tainnut antaa ihannevastausta. Tulin sanoneeksi, että olen kylläkin pro, mutta koska en ole fundamentalistityyppiä, jyrkkä oikeaoppisuus häiritsee minua ylipäänsä, myös europolitiikassa. Kysyjä kauhistui fundamentalistivertausta; sehän kuului toisen leirin ominaisuuksiin.
Siitä en olisi niin varma. Vaarat vaanivat juuri siellä, missä niiden mahdollisuutta ei edes oteta huomioon.
Tahtoisin uskoa, että jos hanke on hyvä, sen puolustukseksi tarvitaan holhousta ja sosiaalista painostusta tuskin nimeksikään. Valheita, väärinkäsityksiä ja populistista vedättämistä vastaan on tietenkin voitava puolustautua. Mutta muuten euroaatteen ympärillä pitäisi olla paljon raikasta ilmaa, etenkin Suomessa. Neuvosto-ortodoksian traumatisoima suomalainen siirtää helposti vanhat asenteensa uuteen kohteeseen ja epäilee johtajia uudesta suomettuneisuudesta.
En voi moittia Suomea EU:hun luotsanneita poliitikkoja. He ovat tehneet hyvää ja valtioviisasta työtä. Mutta edesottamusten kommunikoinnissa tarvittaisiin jo suurempaa sensitiivisyyttä, varsinkin traumahistoriamme tähden.
Bryssävihan lisääntyminen Suomessa olisi surullista ja turhaa. Euroopan unionin tavoitteet – ja keinotkin – ovat riittävän kunnialliset vakuuttamaan kansalaiset yhteistyön oikeutuksesta ja tarpeellisuudesta. Ei tarvitse kuin ajatella EU:n ryhtiä esimerkiksi banaanisodassa tai hormonilihakiistassa. Siellä ollaan pienten puolella; luulisi sopivan meillekin.
Vihreä Lanka, lokakuu 1999
