Ensimmäinen vuoteni europarlamentaarikkona on pian ohi, eikä kulunutta aikaa voi moittia ainakaan tylsäksi. Koska oppiminen on aina tuottanut minulle nautintoa, miltei fyysistä vihlovaa tunnetta vatsassa ja ohimoilla, voi vain arvata miten ihanasti luonto on minua riepotellut. Olen oppinut aimo annoksen ympäristölainsäädännön laillisista perusteista, komisson, neuvoston ja parlamentin työnjaosta – mutta myös sen, ettei jugurttipurkkia kannata avata lentokoneessa itseensä päin. Kokeneet matkustajat roiskauttavat paineenvaihteluissa pingottuneen purkin edessä olevaan selkänojaan.
Monet euroedustajat ymmärtävät jo inhota lentämistä, minä en sitäkään; olen aina nauttinut istumisesta ja ajattelemisesta. Ja lentämisestä haaveilin jo köyhänä opiskelijana niin paljon, että menin laskuvarjohyppykurssille päästäkseni lentoon. Se oli ylivoimaisesti halvin mahdollinen tapa lentää, joskin koneesta piti kesken kaiken hypätä pois.
Mutta syy, miksi varsinaisesti kiinnostuin politiikasta, ei liity oppimiseen tai lentämiseen. Luulen, että siitä minun pitäisi kiittää erästä nuorta poliitikkoa, jonka haastattelun luin muutama vuosi sitten. Tämä viehättävä nainen piti karman lakia selityksenä maailman epäoikeudenmukaisuuteen: "Miten muuten voi selittää kärsimyksen olemassaolon", hän pohdiskeli iltapäivälehdessä. Minua alkoi pelottaa. Jos poliitikko tottuu ajatukseen epäoikeudenmukaisuudesta jonakin jumalallisena ja säädettynä osana, miten käy halulle taistella sitä vastaan?
Eräs ystäväni oli työskennellyt muutamia vuosia Kauko-idässä rakastettunsa kanssa. Puolison lievä ruumiinvamma herätti aika ajoin uteliaisuutta paikallisissa ihmisissä, jotka kyselivät heinotunteisesti milloin pariskunta oli mennyt naimisiin. Kun kyselijöille selvisi, että loukkaantuminen oli tapahtunut ennen avioitumista, että terve oli ottanut kumppanikseen vammautuneen, moni ei voinut peittää hämmästystään. Miksi terve, hyvän karman ihminen ottaa rinnalleen pahan karman ihmisen – sehän on kuin keräisi onnettomuutta päälleen? Ajateltiin, että vamma on seuraus jostain pahasta teosta; karman laki on toiminut.
Kristillisiin arvoihin saattaa liittyä paljon löysää puhetta, mutta tässä kohden sieltä löytyy kova ydin: kristillisen ihmiskuvan mukaan sairas sen enempää kuin köyhäkään ei ole syyllinen eikä ole ansainnut kohtaloaan. Hän ei ole sairas edellisen elämänsä syntien tähden, ei vanhempiensa virheiden tai oman riettautensa tähden. Siksi sairaudelle, kärsimykselle ja epäoikeudenmukaisuudelle on tehtävä jotakin, ja juuri siitä nousee vallankumouksellinen halu muuttaa maailmaa.
Ajatus kaikkien, niin terveiden kuin sairaiden samanarvoisuudesta on kulttuurimme luovuttamaton aarre, jota pitää tietoisesti vaalia. Se on viime kädessä jokaisen turvaverkko. Mikään itsestäänselvyys tässä maailmassa se ei enää ole. Ja ehdottomasti mikään puolue ei voi omia sitä itselleen. Yhteinen etu on tehdä politiikkaa, jossa tämä periaate heijastuu.
Alueuutiset, Heinäkuu 2000
