1 "Silloin taivasten valtakunta on oleva tällainen. Oli kymmenen morsiusneitoa, jotka ottivat lamppunsa ja lähtivät sulhasta vastaan. 2 Viisi heistä oli tyhmää ja viisi viisasta. 3 Tyhmät ottivat lamppunsa mutta eivät varanneet mukaansa öljyä. 4 Viisaat sitä vastoin ottivat lampun lisäksi mukaansa öljyastian. 5 Kun sulhanen viipyi, heitä kaikkia alkoi väsyttää ja he nukahtivat. 6 Mutta keskellä yötä kuului huuto: 'Ylkä tulee! Menkää häntä vastaan!' 7 Silloin kaikki morsiusneidot heräsivät ja panivat lamppunsa kuntoon. 8 Tyhmät sanoivat viisaille: 'Antakaa meille vähän öljyä, meidän lamppumme sammuvat.' 9 Mutta viisaat vastasivat: 'Emme me voi, ei se riitä meille kaikille. Menkää ostamaan kauppiailta.' 10 Mutta kun he olivat ostamassa öljyä, sulhanen tuli. Ne, jotka olivat valmiit, menivät hänen kanssaan häätaloon, ja ovi suljettiin. 11 Jonkin ajan kuluttua toisetkin saapuivat sinne ja huusivat: 'Herra, Herra, avaa meille!' 12 Mutta hän vastasi: 'Totisesti, minä en tunne teitä.'
13 "Valvokaa siis, sillä te ette tiedä päivää ettekä hetkeä.
Matt.25: 1 – 13
Päivän teksti, Jeesuksen vertaus kymmenestä morsiusneidosta, joista puolet oli viisaita, puolet tyhmiä, ei ole mitenkään helppo kohta. Jos sen ottaa tosissaan, se punoittaa korvissa ja jyskyttää sydämessä. Näin kävi omalle aviomiehelleni jo lapsena: pietistisen kasvatuksen saanutta poikaa pelotti mennä elokuviin, sillä vertaus viisaista ja tyhmistä kalvoi mielessä: entä jos Jeesus tulisikin sillä aikaa ja hän, valmistautumaton, maallisiin juuri sillä hetkellä hairahtunut ihmispolo ja tyhmä neitsyt, jäisi popkornit käsissä rannalle ankkafilmin pyöriessä taustalla.
Neitsytvertauksen konteksti ei sekään tee asiaa yhtään helpommaksi. Kysymys on lopunajoista: Jeesus on tätä vertausta ennen paljastanut oppilailleen ne merkit, jotka edeltävät sitä hetkeä, joka päättää maailmanhistorian.
Ulkopuolisia siinä tilanteessa ei ollut paikalla, joten hän puhui oppilailleen hyvin suorasukaisesti: tulee aika jolloin monia Jeesuksen seuraajia surmataan, on erityisen paljon uutisia sodista, nälänhädistä, maanjäristyksistä, samoin paljon uskonnollista tarjontaa väärine profeettoineen. Kaikki huipentuu siihen, kun kansakunnat näkevät Jeesuksen tulevan taivaan pilvien päällä, voimassaan ja kirkkaudessaan kokoamaan omansa. Ja tähän hän pyysi seuraajiaan valmistautumaan, tätä varten olemaan valveilla.
Hän kertoo ensin esimerkin viisaasta ja tyhmästä palvelijasta, sitten viisaista ja tyhmistä morsiusneidoista ja vielä kolmesta palvelijasta, joille isäntä oli antanut omaisuutensa sijoitettavaksi hänen ollessaan poissa. Kaikkien idea oli sama: pitäkää varanne, tehkää se mitä teiltä odotetaan vaikka ette tiedä sen tarkkaa paluuta, jota palvellen odotatte. Asiakokonaisuus päättyy Jeesuksen kuvaukseen viimeisestä tuomiosta. Sanotulla on erityinen painoarvo, koska tämä oli Jeesuksen viimeisiä puheita ennen hänen kuolemaansa. Voi sanoa, että se oli eräänlainen alustava testamentti. Pääsiäiseen oli enää pari päivää. Hänen tappamisestaan jo neuvoteltiin. Pian tämän tilanteen jälkeen Jeesus kavallettiin ja hän vietti opetuslastensa kanssa viimeistä ehtoollista, jonka jälkeen hänet pidätettiin.
En siis oikein mitenkään uskalla pelastaa tätä kohtaa neitsyistä leppoisaksi ja maltilliseksi saarnaksi, en tyynnytellä kuulijaa enkä itseäni, puhumattakaan siitä että uskaltaisin holhota Jeesusta lieventämällä hänen sanojaan, sillä vertaus oli vakavassa yhteydessä annettu vakava varoitus. Ja kuka on sanonut, etteikö raamatun teksti saisi herättää kauhua?
Jeesuksella oli ylipäänsä tapa kertoa Jumalan valtakunnasta vertauksin, niitä on todella lukuisia. Hän ei koskaan tehnyt sitä määritelmin, koska tätä valtakuntaa ei voi tyydyttävästi määritellä sanoilla: ne eivät riitä. Jeesus ei kuvannut Jumalaa arvomääritelmillä, koska hän tiesi ja ymmärsi kielemme rajat: Jumala on niin meidän arvostustemme ulottumattomissa, etteivät parhaatkaan sanat riitä tekemään hänelle oikeutta. Sen sijaan hän puhuu Jumalasta ja hänen valtakunnastaan kuvaamalla tietynlaista käyttäytymistä.
Jos Jeesuksen vertaukset Jumalan valtakunnasta eivät ole sinulle liian tuttuja, suosittelen lämpimästi niiden etsimistä evankeliumeista ja lukemista: sinapinsiemenestä, hapatteesta taikinassa, kylväjästä, rinnakkain kasvavasta vehnästä ja rikkaruohosta, helmestä, peltoon kätketystä aarteesta, tuhlaajapojasta jne. Ne kertovat paljon Jumalan rakkaudesta ja hänen suhtautumisestaan ihmisiin. Aikamme kristillisyyden yksi ongelma onkin se, että tunnemme tavattoman huonosti Jeesuksen ajattelua. Kristillisyytemme on keskittynyt voimakkaasti Jeesuksen elämän ääripäihin, hänen syntymäänsä ja kuolemaansa. Ne ovatkin olennaisen tärkeitä, koska niiden kautta hänen erityisyytensä tulee perustelluksi, mutta sitäkin merkillisempää sitten on jos emme ole kiinnostuneet näin erityisen miehen ajattelusta, elämänfilosofiasta ja opetuksesta – siitä mitä hän tahtoi meille sanoa.
Kirjailija C.S. Lewis ilmaisi sen hyvin: "Ennen vanhaan oli ihmisiä, jotka olivat niin kiinnostuneita todistamaan Jumalan olemassaolon, etteivät he välittäneet ollenkaan Hänestä itsestään… ikään kuin armollisella Herrallamme ei olisi mitään muuta tekemistä kuin olla olemassa!"
Juutalaisista häistä, joihin vertaus kymmenestä sijoittuu, tiedetään jotakin. Seremoniat kestivät monta päivää ja olivat mahtavat. Sekä sulhasella että morsiamella oli ystäväjoukko saattueenaan. Hääjuhlaa vietettiin vihkimisen jälkeen morsiamen kodissa. Ja tämän jälkeen sulhanen vei loisteliain menoin morsiamen omaan kotiinsa. Tapaan kuului, että osa sulhasen ystävistä tuli illalla tai yöllä saapuvaa juhlakulkuetta vastaan toivottamaan heidät tervetulleeksi. Valoisa vastaanottajien kulkue pimeässä yössä oli aivan olennainen osa juhlamenoja. Vertauksen 10 neitsyttä olivat kaikesta päättäen tätä joukkoa. Koska sulhasta vastaanottava saattue ei tiennyt tulijan tarkkaa aikaa, tapaan kuului mennä odottamaan valmiiksi.
Missä oli viiden odottajan tyhmyys? Ja miksi Jeesus nimitti toista joukkoa viisaaksi, siitäkin huolimatta että he olivat aika itsekkäitä, hehän eivät antaneet omasta öljystään toisten sammuviin lamppuihin vaan ehdottivat kylmästi pulaan joutuneille käyntiä kaupan kassalla? Mutta kun viisi tyhmää menivät ostamaan öljyä, sulhanen tulikin juuri sillä aikaa, juhlakulkue meni ohi, eikä juhliin enää päässyt. He menettivät tilaisuutensa.
Viisaat neitsyet tiesivät, ettei jaettu öljy riittäisi. Jos se jaettaisiin tasan kaikille, öljy loppuisi ennen aikojaan ja sulhasta vastassa olisi todellinen antikliimaksi, juhlailon latistava pimeä kulkue – jos edes sekään, mikäli pilkkopimeässä vielä eksyttäisiin.
Jeesuksen vertausten kanssa kannattaa pohtia niiden perusviestiä. Suuri vaara on pilkkoa ne niin pieniin yksityiskohtiin ja antaa kaikille allegorinen tarkka merkitys, että sivuuttaa näin olennaisen. Luultavasti tässäkään vertauksessa ei siksi kannata kiinnittää huomiota neitsyiden lukumäärään, kenenkään ei hyödytä tietää viisaiden suhteellista osuutta. Ja mitä sitten on tuo öljy, jota ilman ei pääse juhliin asti, saattaa sekin olla epäolennainen kysymys ja viedä huomion pois varsinaisesta sisällöstä.
Olennaista oli, että viisaat olivat varautuneet tilanteeseen: he olivat ottaneet huomiooon tämän jokapäiväisen elämän aika tavallisen ilmiön, että suunnitelmat pitkittyvät, esteitä ilmaantuu ja asiat myöhästyvät ja lykkääntyvät. Tyhmät taas kuvittelivat, että kaikki tulee olemaan helppoa: he laiminlyövät varustautumisen ja unohtavat että matka on pitkä, uni voi yllättää ja polttoaine loppua.
Sulhasen myöhästely oli seikka, joka piti ottaa huomioon, koska Jeesuksen ajan yhteiskunnassa se ei ollut harvinaista – ei toki meilläkään. Meillä kiertää sitkeä tarina ornitologisulhasesta, joka sai sakastissa kännykkäänsä tiedon harvinaisesta bongattavasta linnusta ja lähti hakemaan ns.elämänpinnan eli eliksen. Jeesuksen esimerkissä myöhästelyn syitä voi vain arvailla, mutta yksi realistinen vaihtoehto on pitkittyneet neuvottelut myötäjäisistä – se oli tapa antaa arvoa morsiamelle.
Toinen vertauksen opetus on siinä, ettei Jumalan valtakunnassa kukaan voi olla hereillä toisen puolesta. Vastuu on otettava itse. Tämän viisaat neitsyet tiesivät.
Näiden valvomisvertausten terä ei myöskään ole muissa tekemisissä vaan tekemättä jättämisessä. Ehkä miehenikin olisi lapsena ollut rennompi ankkafilmien ystävä, jos hänelle olisi kerrottu tämä. Jeesuksen valvomisvertaukset eivät paheksu sitä, mitä tuli tehtyä vaan surevat tekemättä jätettyä. Valvominen on omasta tehtävästä huolta pitämistä. Olennaista on uskollisuus tehtävälle: Jumalan valtakunnassa katsotaan sitä. Tässä suhteessa me olemme kaikki samalla viivalla, eri tehtävistä riippumatta. Olennaista ei ole tehtäviemme laatu tai ulkonainen arvo vaan uskollisuutemme niissä.
Kristillinen kirkko on odottanut sinnikkäästi valvomisvertausten kuvaamaa paluuta jo kaksi vuosituhatta. Ehkä joku olisi jo halunnut siivota tai deletoida sen vähin äänin pois, kun ei mitään näy eikä kuulu. Oliko tämä nolo väärinkäsitys, joka pitäisi jo kohtuuden nimissä korjata ja päivittää oppi realistisemmaksi? Mutta ei sittenkään: jos poistaisit odottamisen ja valmiinaolon teeman kristillisyydestä, saisit poistaa aika paljon.
Samalla poistaisit myös intohimon ja ilon, rakentaisit systeemin elävän odotuksen tilalle. Kristinuskon olennainen innoitus on olla valmis, odottaa Herraa palaavaksi ja olla elävässä yhteydessä Häneen, sanalla sanoen: olla rakastunut. Asiaa ei lannista se, että Hän viipyy ja maailma saa lisäaikaa, eikä sekään, että kuolema korjaa odottajat kesken odotuksen – täyttyyhän oma odotus kuitenkin.
Jo alkuseurakunta joutui rehellisesti ja suorasukaisesti kysymään, missä Hän viipyy, mutta he lohduttivat toisiaan Pietarin kirjeen tavoin: "Herralle yksi päivä on kuin tuhat vuotta ja tuhat vuotta kuin yksi päivä. Hän ei vitkastele täyttäessään lupaustaan, vaikka Hän joidenkin mielestä on myöhässä", päinvastoin se on osoitus hänen kärsivällisyydestään koska hän tahtoo kaikkien pelastuvan.
Mutta miksi pitää valvoa, kun pelastus saadaan armosta? Luodaanko tässä kuitenkin kuva kristityistä jotka huhkivat vaivaa nähden itsensä taivaaseen ja menevät sinne valvomisesta silmät punoittavina, mustat renkaat silmien ympärillä, pelastuksensa ansainneina?
En näe, että kehotus valvomiseen tarkoittaisi tätä. Se ei kyseenalaista pelastuksen perustaa, Jumalan armoa, joka lahjoitetaan ihmisille. On vain niin, että ihmisellä on taipumus tottua kaikkeen, turtua vaikka kuinka ihmeelliseen – ja Hän, joka neuvoi meitä valvomaan, tunsi ihmismielen hyvin. Usko on jokin sellainen lahja, jonka kanssa ei voi asettua aloilleen ja ryhtyä omistajaksi ja tottua siihen. Aidon uskon kanssa voit vain valvoa, pitää kädessäsi lahjaa hetki hetkeltä mutta et hallita sitä.
Se joka valvoo, muistaa tämän. Valvominen on riippuvaisuutta Jumalasta, Hänessä lepäävää hereilläolemista. Valvova kristitty muistaa myös, ettei Jumalan valtakunnasssa voi kasvattaa pääomaa, se on suhde. Siinä valtakunnassa ei ole myöskään muuta hetkeä kuin tämä. Et voi valvoa valmiiksi pankkiin, voit olla vain nyt avoin Jumalalle. Jos ollaan ihan rehellisiä, et voi edes päättää, että minäpä se olenkin sellainen kristitty joka aina valvoo ja on palava. Voit tehdä sen vain nyt, huomisesta et tiedä. Tai voithan yrittää, mutta sellainen kristitty, joka on tehnyt periaatepäätöksen olla palava, polttaa usein vain ympäristönsä karrelle: se tuottaa tavallisesti vain hengellistä ylpeyttä. Miksi? Koska Jumalan työtä meissä ei tuoteta omin voimin eikä viisivuotissuunnitelmin. Se tapahtuu olemalla nyt avoin Hänen edessään ja tekemällä uskollisesti sen mitä tehtäviimme kuuluu. Nyt.
Siksi me jäämme odottamaan. Mitä muutakaan voisimme tehdä. Me jäämme Hänen sanansa eteen, me otamme ne vastaan: nuhtelun, mutta myös armon ja anteeksiantamuksen. Me rikkinäiset ja kipeät odotamme rakastettuamme. Tällä kertaa hän tulee erilaisena kuin edellisellä kerralla. Silloin hän oli luopunut kirkkaudestaan syntyessään ihmiseksi alhaisiin oloihin ilman mitään valtaa, ilman mitään muuta valtaa kuin mikä sisältyi Hänen omiin sanoihinsa ja niiden totuuteen. Mutta Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen kristillinen kirkko odottaa Häntä tulevaksi kerran kirkkaudessa ja kunniassa, eikä se jää keneltäkään huomaamatta. Silloin kaikki ihmiset joutuvat polvistumaan hänen edessään ja tunnustamaan, että Jeesus Kristus on Herra.
Kerran sen tekevät ihan kaikki. Mutta me haluamme tehdä sen jo nyt. Sitä on valvominen.
Saarna Tuomasmessussa 18.11.2001
