Matt. 18: 1 – 6, 10
Ilm. 12: 7 – 12
Tänään vietetään Mikkelin päivää, lasten ja enkelien päivää. Odotettavissa on siis hempeä saarna näiden herttaisten pikku olentojen suloisuudesta. Toiset sunnuntait ovat uskonnon raskasta sarjaa varten, tänään on tunnelmapäivä.
Näin joku on saattanut ehtiä ajatella. Mitä painavaa asiaa voisi olla lapsista ja enkeleistä? Lapset ensinnäkin – tiedetään ihan riittävän hyvin että Jeesus oli lasten ystävä. Ja enkelit toiseksi – uskohan ei edes välttämättä edellytä niiden olemassaolon olettamista; enkelit ovat tavallaan ylimääräistä rompetta, joka ei useinkaan kuulu modernin kristityn maailmankuvaan muuten kuin kauniina vertauskuvana. Meitä varjellaan, ja ajatus enkeleistä on siitä hyvä metafora.
Voisiko kuitenkin päivän aiheen nähdä toisin? Minä yritän. Olisiko tässä huoneessa todella, jos silmämme sen kykenisivät erottamaan, enkeleitä palvomassa kanssamme Jumalaa? Ja olisivatko pahan voimat paenneet kauhun vallassa kun me lausuimme Jeesuksen nimen?
Raamattu, halusimme uskoa tai emme, piirtää meille eri kirjoissaan kuvan näkymättömästä todellisuudesta, joka ei ole aivan leppeä luonteeltaan. Ympärillämme olevassa näkymättömässä maailmassa käydään taistelua, kuten äsken luettu raamatunkohta Ilmestyskirjasta antaa ymmärtää. Se kuva on toisenlainen kuin mielikuva enkelistä mietteissään pilvenreunalla. Esimerkiksi enkeli Mikael, josta nimi Mikkelinpäivä on tullut, käy sotaa paholaista ja hänen enkeleitään vastaan – siis raamatussa annetaan ymmärtää että paholainenkin on enkeli, langennut sellainen, entisen asemansa ja loistonsa menettänyt.
Voiko tähän uskoa? Ja mitä merkitystä sillä on meidän elämämme kannalta? Eikö kristillisyydessä ole tarpeeksi esimerkkejä siitä, että hengellisen taistelun ajattelu siirtää huomiomme tästä maailmasta muualle, ja samalla kun huomio siirtyy toisaanne, saattaa vastuuntuntokin kadota. En huomaa omaa syntisyyttäni ja hankalia luonteenpiirteitäni, totean vain että saatanahan se hyökkää. En näe virheitäni, koska kaikki hankaluudet panen henkivaltojen tiliin.
Näinhän minunkin on viime päivinä tehnyt mieli ajatella. Haluaisin panna kaiken pahan vallan tiliin, mutta samalla minun on pakko ajatella myös arkisesti: maailma on raadollinen ja minun olisi paras oppia sen kavaluus ja pelisäännöt.
Mutta silti kysymystä persoonallisen pahan olemassaolosta ei voida ratkaista viittaamalla virheisiin, mitä aiheen ympärillä on tehty. Eikä sitä voida ratkaista luomalla pahasta vanhakantainen kuva karvoineen, sarvineen ja sorkkineen, ja sitten torjumalla tämä koominen karikatyyri.
Jotkut torjuvat ajatuksen pahan olemassaolosta vetoamalla dualismin vaaraan: Jos oletamme saatanan olemassaolon, sorrumme maailmankatsomukselliseen kaksinapaisuuteen, ajatukseen keskenään taistelevasta hyvästä ja pahasta voimasta. Se olisi lopulta vierasta kristinuskolle, jossa Jumala on kaikkein korkein, ja olisi epäkristillistä asettaa hänen rinnalleen muu voima.
Yhtä kaikki klassiseen kristinuskoon on kuulunut usko persoonallisen pahan olemassaoloon. Mutta kyse ei ole tarkkaan ottaen dualismista, sillä saatana ei ole Jumalan vihollinen. Hänestä ei ole siihen, siihen hän on liian mitätön. Mutta kaiken hyvän luodun vihollinen hän on, tuo itsekin luotu ja sitten langennut. Pahan olemassaoloon on siis uskottu, mutta on ajateltu että tämä olento ei ansaitse kohtuuttoman suurta huomiota. Hän oli enkeli joka halusi olla suurempi ja kauniimpi kuin Luojansa, – tai niin kuin Chesterton sanoi: ”Saatanan langetti painovoima: se otti itsensä liian täydestä” – ja joka siksi menetti suuruutensa ja kauneutensa. Se on joka tapauksessa häviävä osapuoli, luuseri, eikä pahaan keskittyminen ole tervettä, ei mielenterveyden kannalta eikä muutenkaan.
Sekä Jeesus että Paavali että monet muut opettivat meitä ottamaan kuitenkin huomioon pahan todellisuuden ja maailmassa raivoavan hengellisen taistelun. Ei keskittymään vaan ottamaan huomioon. Miksi he siis halusivat meidän näkevän maailman näin?
Saatanaa sanotaan kaiken valheen isäksi, hän on tullut varastamaan, tappamaan ja tuhoamaan. Uskon, että meille väläytetään tätä taistelun maailmaa siksi ja sen verran että oppisimme valppaiksi, erottamaan totuuden valheesta ja aidon halvasta kopiosta.
Minne Kristus rakentaa kirkon, sinne Saatana rakentaa viereen kappelin – tämän ajatuksen ovat useat viisaat Jumalan miehet ja naiset lausuneet. Perkele matkii Jumalan hyviä tekoja, muuhun se ei pystyisikään. Mutta se pyrkii ottamaan meiltä pois hyvän ja antamaan tuhoavan halpaversion tilalle. Ajattele vaikka kaikkia hyviä ja oikeita ihmiselämän tunteita ja asioita: iloa, surua, nautintoa, rakkautta. Jumala, Luojamme, on tarkoittanut että syvästi kykenisimme ne kaikki elämään, kun niiden aika on. Mitä perkele tekee? Rakkauden tilalle hän tarjoaa sentimentaalisuutta, surun tilalle itsesääliä, vihan tilalle katkeruutta, anteeksiantamuksen tilalle ”ei se mitään” -välinpitämättömyyttä, erotiikan tilalle kasvotonta himoa, nautinnon tilalle kyltymätöntä ahneutta. Ja tämä vain siksi, että me menettäisimme sen onnen ja rikkauden minkä Jumala ihmiselämään on kätkenyt. Sillä saatana on kaiken hyvän luodun vihollinen eikä siedä elämäniloa luoduissa.
Mutta hän ei ansaitse enempää huomiota. Entä ne hyvät enkelit? Joidenkin heistä kerrotaan taistelevan, toiset ovat viestinviejiä, toiset kulkevat rinnallamme suojellen. Hyvyydestä ja hyvyyden voimasta pitäisi puhua enemmän. Me tiedämme, että maailmassa pahuuden ongelma on ilmeinen. Mutta se ei saisi hävittää meiltä kykyä ihmetellä hyvyyden voimaa. On ihmeellistä, että vieläkin on olemassa anteeksiantoa, vieläkin Jumala kutsuu meitä rakastamaan vihollista, ja vieläkin tämä rakkaus ja hyvyys on voimaltaan häikäisevämpää ja väkevämpää kuin mikään pahuus. Vieläkin hyvä voittaa pahan, vieläkin hyvä on kiinnostavampaa, vaikka saatamme erehtyä luulemaan tosin. Simone Weil tekee teoksessaan Painovoima ja armo loistavan huomion siitä, miten todellisuus haastaa mielikuvituksemme: ”Kuviteltu paha on romanttista ja vaihtelevaa, todellinen paha taas harmaata, yksitoikkoista, autiota ja ikävystyttävää. Kuviteltu hyvä on ikävystyttävää; todellinen hyvä on aina uutta, ihmeellistä, juovuttavaa.”
Enkelit ovat osa tätä hyvyyden maailmaa, mutta ei ole tarkoitettu että me palvoisimme niitä. Sillä koko luomakunta, näkyvät ja näkymättömät, ihmiset ja enkelit on luotu palvomaan Jumalaa.
Omaa enkelikäsitystäni on aina leimannut äitini kertoma tapaus hänen nuoruudestaan: hänen parivuotias pikkusisarensa oli kuolemansairas ja äitini herätettiin yöllä katsomaan siskon poismenoa. Tiedettiin, että se tulisi nyt ihan pian. Silloin äitini näki jotakin, jota ei ole voinut koskaan unohtaa. Yhtäkkiä sairauden kalventama lapsi alkoi loistaa ja säteillä: hän ilmeisesti näki jotakin ihmeellistä, yritti kurkottaa käsillään kattoon, nauroi ja nukahti pois.
Kun omat lapseni olivat pieniä, esikoiseni kiinnostui enkeleistä. Se oli aikaa jolloin meille oli tullut uusi vauva, ja hän toi mukanaan jotakin salaperäistä iloa ja läsnäoloa perheeseemme. Isosisko tahtoi tietää kaiken vauvan suojelusenkelistä. Silloin tein 4-vuotiaalle Reetalleni runon, johon tiivistin kaiken enkeliteologiani. Se on ainoa runo, tai loru, jonka eläessäni olen tehnyt, runoilijaa minusta ei koskaan tullut. Luen sen kuitenkin tähän lopuksi lasten ja enkelien päivän kunniaksi. Siinä kerron tyttärelleni Reetalle miten hänen suojelusenkelinsä varustettiin tehtäväänsä:
Kun sä olit vauva hento, katkes enkeliltä lento
Isä taivaan kutsui luokseen – siivekäs jo sinne juoksee -,
antoi tälle tehtävän: ”Pienen Reetan näethän.
Hoida sinä tätä lasta, hän on ihan vauva vasta,
Ensin hohda lämpöä, pidä joskus kädestä.
Seiso sitten vierellään kun Reeta oppii kääntymään.
Jos hän maahan putoaa, aina jostain kiinni saat.
Kävellä kun neiti alkaa, pidä kättä, tue jalkaa
Jos hän kaatuu lattialle, pistä untuvia alle.
Silti kaikki joskus saavat osaksensa surun, haavat
Apu hellä silloin anna, osa murheestansa kanna.
Ehkä väsyt tehtävässä, jonka sulle annan tässä.
Katso silloin puoleeni, näet aina kasvoni.
Joskus vauvat nähdä saavat enkeleiden hymynaamat,
Selityksen siitä saa miksi katto naurattaa.”
Reeta, pieni olet vaikka, sydämessäs on jo paikka
Jota mikään minkä näät, ei voi riittää täyttämään.
Jumala sen sinne antoi, kaiken huolen susta kantoi.
Toivon: joskus tietää saat, kuka sua niin rakastaa.
Saarna Tuomasmessussa Mikkelinpäivänä 3.10.99
