2.Kor.1: 3-7
Kohta, joka meille äsken luettiin epistolatekstinä, tuo jossa Paavali mainitsee niin monta kertaa sanan ahdistus ja lohdutus, on kauan hämmästyttänyt minua. Millä huolettomalla varmuudella ja melkein rehvakkuudella hän puhuu kärsimyksestä ja sitä seuraavasta lohdutuksesta! Aivan kuin hän puhuisi luonnonlaista, kuten vaikka gravitaatiosta: jos päästät kappaleen irti, se putoaa maahan. Eli samaan tyyliin: jos sinulla on ahdistus, odota vain, sitä seuraa lohdutus. Jos ei tietäisi, että Paavalin elämässä oli paljon vainoa ja vastoinkäymisiä, olisi kiusaus ajatella että tuo mies oli hieman pinnallinen ja tottunut saarnamiesmäisesti lupailemaan suuria. Mutta hänhän tiesi mistä ahdistuksessa on kyse.
Olisiko siis olemassa hengellinen luonnonlaki, tai toisin sanoen hengenlaki, jonka mukaan murheellinen ei jää Jumalan valtakunnassa vaille lohdutusta? Sen kuvan Paavali meille antaa, ja saman sanoi Jeesuskin: autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen.
Tämä on hurjaa ja uskomatonta. Selvästi Paavali ja Jeesus tarkoittivat jotakin enemmän kuin että aika parantaa haavat. Mitä he haluavat kertoa Jumalan valtakunnasta? Miten siellä käy sen, jota murhe, masennus ja ahdistus raastaa?
"Niin kuin te saatte osanne kärsimyksistä, saatte myös lohdutuksesta osanne", on Jumalan valtakunnan laki. Onnekkaita ovat siis murheelliset sillä heille on tiedossa jotakin hyvää itse Jumalalta, häneltä jota niin usein raamatussa nimitetään lohdutuksen Jumalaksi. Tämä lupaus meille on annettu; mitä se siis tarkoittaa?
Yhden asian luulen huomanneeni. Jumala ei lohduta mielikuvitustamme. Jos suruni koostuu pääasiassa siitä, mitä pelkään tulevaisuudessa, siinä Jumalakaan ei voi paljon tehdä. Hän ei lohduta meitä uhkakuvien äärellä vaan todellisessa elämässä. Hän ei luonut meitä elämään keinotodellisuudessa.
Tuskaa ja ahdistusta moninkertaistaa usein ajatus sen jatkumisesta, monista tulevista tuskaisista päivistä ja vuosista. Siitä huolehtimiseen ihmistä ei ole kuitenkaan kutsuttu. Meille annettiin oikeus – ja vapaus – surra vain päivä kerrallaan. Meille luvattiin lohdutus, mutta ei varastoitavaksi pahojen päivien varalle vaan juuri tähän hetkeen.
Jumalan valtakunnan lohdutus ei myöskään noudata meidän sääntöjämme ja aikataulujamme. Meille ei ole ymmärtääkseni luvattu, että kaikki asiamme pannaan kuntoon. Joskus lohdutus annetaan eri muodossa kuin miten sen itse päättäisimme. Joskus on siis suostuttava iloon, erilaiseen kuin suunnittelin. Mielessäni soi usein Outi Terhon laulu, joka sanoo sen näin: "Anna Jumalan viljan kasvaa missä se tahtoo." Hän kuvaa elämää peltona; ihminen seisoo murheellisena sen saran edessä, jossa mikään ei kasva ja jossa ei elämää näy. Surunsa tähden, tuijotettuaan koko ajan kuivaa savista kesantoa, hän ei huomaa kuinka toisaalla elämä nousee esiin. Jumalan aikataulu on erilainen kuin meillä, mutta Jumalan pellolla joskus vielä kesantokin otetaan käyttöön.
Ei ole myöskään tarkoitettu, että olisimme yksin. Jumalan lohdutus tulee harvoin yksityisesti, jotakin putkea pitkin taivaasta suoraan minulle. Hän on antanut sen yhteyteemme, jotta lohdutus virtaisi välillämme ja jotta kukaan ei luulisi omistavansa sitä mikä tulee taivaasta. Lohdutus annetaan, jotta me antaisimme sitä eteenpäin. Siinä toteutuu "tyhjien käsien suloinen ihme", kuten ranskalainen kirjailija Bernanos sen sanoi: "Miten ihmeellistä on lahjoittaa pois jotakin mitä itse ei omista." Kun minulta loppuu usko, sinä valat sitä minuun, kun sinulta loppuu ravinto, minun tulisi jakaa sitä sinulle, kun minua painaa syyllisyys, puhu minulle armosta.
Siksi kristittyjen yhteys on jotakin jossa pitäisi olla tilaa vahvoille ja heikoille, sillä me tiedämme että se on valtakunta jossa osat vaihtuvat. Vahvuutta ja heikkoutta ei tarvitse kumpaakaan hävetä silloin, jos niistä on aidosti kyse. Ja kumpaakin on hävettävä, jos niitä teeskennellään. Näihin teeskentelemisiin on olemassa selviä paineita. On yhteisöjä, joissa hyväksyntä saavutetaan vahvuutta korostamalla. Mutta yhtä lailla on niitäkin piirejä, joissa tullakseen hyväksytyksi tai ollakseen uskottava täytyisi todistaa, kuinka paljon on kärsitty tai kuinka heikkoja ollaan. Se viettelee ihmisen teeskentelemään heikkoutta tai ostamaan hyväksyntää kierrättämällä omaa surua sääliltä toiselle. Surullisinta on, että tällaisessa kaupankäynnissä ihminen päätyy lopulta halveksimaan omaa tuskaansa – sitä on hinnoiteltu liikaa. Sillä on ostettu ja myyty.
Jeesuksen kehotus iloita iloitsevien kanssa ja itkeä itkevien kanssa on vapauttava. Se kertoo juuri sen että molemmilla on paikkansa ja aikansa. Kun ilo vihdoin tulee surun jälkeen, sitä ei tarvitse pyydellä ympäristöltä anteeksi: on oikeasti sen aika.
Surun tai tuskan onnellisin lopputulos voi olla siunattu yksinkertaisuus. Silloin ei jaksa käydä kauppaa tai miettiä, miten avun korvaisi. Jaksamaton ihminen voi löytää toisen ihmisen ja kristittyjen yhteyden, koska ei selviä ilman sitä. Se on näin yksinkertaista. Vuoronperään on osana lohduttaa ja olla lohdutettavana.
Kristittyjen keskinäinen rakkaus, jossa Jumala meitä lohduttaa, ei ole vain todiste maailmalle, ei vain armon merkki vaan armon väline. Ennen kuin Jeesus erosi opetuslapsistaan, hän sanoi: "Uuden käskyn minä annan teille, että rakastatte toisianne." Ymmärrän sen näin: sinä aikana jona Hän oli ollut heidän luonaan, hän oli ollut se yhdysside joka oli liittänyt heidät yhteen. Tästä eteenpäin täytyi keskinäisen rakkauden vahvistaa heitä ja pitää heidät yhdessä.
Seurakunta voisi olla siis paikka jossa lohdutus virtaa ja epätoivo muuttuu toivoksi, epäusko uskoksi. Voisiko näin olla? Tätä kaikkea on mahdoton todistaa, sille joka haluaa takeet etukäteen ja pysyy siihen saakka syrjässä. Todistaa tässä ei voi mitään; tulla vakuutetuksi – se on mahdollista sille, joka uskaltaa ottaa riskin.
Tämän rukouspäivän aiheeksi on annettu kristittyjen keskinäinen yhteys ja rakkaus. Me rukoilemme sen toteutumista, sillä se on enemmän kuin kaunis ja arvokas asia. Kristityille se on ainoa mahdollisuus, tila jossa usko voi elää ja kasvaa.
Yksi suuri kysymys tietenkin herää. Miksi koko tämä jumalallinen oravanpyörä, jossa kärsitään ja kierrätetään lohdutusta, jotta jaksettaisiin kärsiä ja jotta saataisiin lohdutus ja jotta lohdutettaisiin muita?
Emmehän me tiedä sitä. Se on juuri se kärsimyksen ongelma, joka panee toiset teologit miettimään, että Jumala on hyvä mutta ei kaikkivaltias. Toinen taas sanoo, että hän on kaikkivaltias mutta ei kokonaan hyvä. Kristillinen kirkko on kaksi vuosituhatta opettanut että hän on täydellisen hyvä ja kaikkivaltias, vaikka se jättääkin meille avoimeksi tämän kysymyksen: miksi täällä on pahaa ja kärsimystä, miksi sitä ei estetty? Miksi Jumala antoi luoduilleen niin suuren vapauden, että he saavat estämättä tuhota toisensa ja koko luomakunnan?
Kuka uskaltaisi tulkita Jumalan mieltä? Me emme saa älyllisesti tyydyttävää vastausta kärsimyksen ongelmaan. Ehkä niin on tarkoitettu, jotta hakisimme sitä sanojen takaa ja meistä itsestämme tulisi osa vastausta. Niin kuin Jeesuksesta tuli vastaus. Meillehän ei annettu sanoja, meille annettiin Jeesus. Maailman kärsimys ja kurjuus voisi suistaa Jumalan korkealta valtaistuimeltaan – mutta ei sellaista Jumalaa joka itse tuli tänne alas, ottamaan kärsimyksemme, näyttämään mitä on rakkaus.
Saarna Tuomas-messussa rukouspäivänä 26.1.98
