On muutamia syitä, miksi en oikeastaan sovi politikkaan. Visuaalinen muistini olisi onneton siviilissäkin, politiikassa se on vitsi. Vastapainoksi olen saanut erinomaisen detalji- ja nimimuistin, mutta sekään ei riittävästi kompensoi huonoa kasvomuistia. Poliitikolle hyvä kasvomuisti olisi tarpeellinen työkalu.
Enkä voi käsittää, miksi kasvojen kokonaisuus on niin vaikea muistaa, kun monet yksityiskohdat jäävät väkisinkin mieleen. Muistan kulmakarvat, hampaat, ripset, luomet, kävelytyylit, äänensävyt, päivämäärät. Tuoksutkin muistan kasvoja paremmin. Perheemme muutettua uudelle asuinalueelle seurakunnan naispastori tuli toivottamaan meidät tervetulleeksi jumalanpalveluksiin. Kun muutamaa vuotta myöhemmin sama nainen huomasi perheemme kirkossa ja tuli tervehtimään, kasvot eivät sanoneet minulle mitään. Vasta nimi sytytti lampun päässäni: ”A-aa, Gucci 3! Käytitte sitä toukokuussa –90.” Olin yhtä yllättynyt kuin pappi kirkon pihalla, sillä en koskaan ollut tajunnut kantavani tiedostoa satunnaisesti tavattujen naisten hajuvesivalinnoista.
Toinen hankala piirteeni on hyvät unenlahjat. Se on riski. Jos istun paikallani tekemättä mitään, en hetken kuluttua teekään mitään. Varsinkin vankka lounastaminen päivällä ja kokous heti sen jälkeen muodostuisi epäkohteliaaksi yhdistelmäksi. Toistaiseksi olen välttänyt nolot tilanteet, sillä torjun ongelmaa kevyenlaisella syömisellä ja määrätynlaisella tohottamisella. Parlamentista löytyy niitäkin, jotka eivät jaksa taistella lounaanjälkeistä unta vastaan, vieläpä korkeilta paikoilta. Heistä kuuluisin on erään valiokunnan saksalainen puheenjohtaja, joka nukahtaa yleensä joka kokouksessa. Myös eräs nuijan varressa vaikuttava britti näkyy pilkkivän aika ajoin. Epäilemättä unisia on paljon muitakin, mutta puheenjohtajien tirsoja ei voi olla huomaamatta. Tavallaan torkkujat kyllä pystyvät seuraamaan, mitä ympärillä tapahtuu; silmiä vain on äärimmäisen raskasta pitää auki. Tuo saksalaispuheenjohtajakin kai kuulee intonaatiosta, milloin puhuja on lopettamassa. Työtään hän ei laiminlyö, vaan havahtuu ajoissa ja antaa puheenvuoron seuraavalle. Toinen lieventävä asianhaara on runsas puhetulva: parlamentti on latteuksien Tonava, aivan kaikessa ei äly ja luovuus jaksakaan säkenöidä. Itsekin olen oppinut kolmessa vuodessa, kenen puhetta kannattaa pysähtyä kuuntelemaan huolella, ja kuka on lähinnä kaunistamassa tilastojaan.
Oikeissa olosuhteissa pahe on toki myös hyve. Lentokoneessa istumisesta en juurikaan kärsi, aina on tarjolla mieluisaa puuhaa.
Kolmas sopimaton piirteeni on politiikassa ehkä kaikkien pilkatuin. Silmissäni on heikot tiivisteet, liikutun helposti, itken joka suuntaan, niin iloon kuin suruun. En ehkä joka päivä, mutta varmasti joka viikko. Parhaaksi selviytymiskeinoksi olen huomannut sen, etten välitä asiasta. Itse asiassa minähän nautin. Antaa kyyneleiden hiljaa valua. Jos kävisin estelemään, elämä olisi yhtä tyrskimistä.
Mutta pahinta on, että olen herkkänahkainen. Loukkaannun epäoikeudenmukaisuudesta, pahoitan mieleni ilkeästä puheesta enkä saa rauhaa, ennen kuin olen päässyt selvittämään asiaa jotenkin. Reagoin liian kärkkäästi, ja tiedän, että kannattaisi odottaa pari päivää, mutta tässä tehtävässä siihen ei ole aina varaa. Esimerkiksi väärä uutinen pitäisi kai nirhata heti alkuunsa. Nahka kyllä paksunee, ja välitän yhä vähemmän. Mutta millä hinnalla, en osaa arvioida.
Elämäni ensimmäiseen lööppiin jouduin kesällä 2001 – ja pieleen meni sekin. ”Korhola palkkasi tyttärensä EU-töihin” luki seinäilmoituksissa isoin kirjaimin isolla kasvokuvallani varustettuna. Seuraavana päivänä lehti oikaisi virheellisen lööppinsä lehden sisäsivuilla pikku palstalla.
Kesäkuun alussa koulujen päätyttyä olin ottanut 17-vuotiaan tyttäreni asumaan viideksi viikoksi kanssani Brysseliin. Ajatus yhteisestä ajasta oli suuri ilonaihe. Kysyin etukäteen parlamentista, saanko abiturientilleni harjoittelijanstatuksen, oikeuden olla nuo viikot toimistossani ylimääräisenä harjoittelijana työtä seuraamassa ja oppimassa. Varmistin, että menettely on asiallinen ja sain kuulla, että monet kollegat tuovat kesäaikaan jälkikasvuaan parlamenttiin. Se on ymmärrettävääkin ammatissa, jossa kaivataan työkseen. Mistään urahissin avittamisesta ei tyttöni kohdalla ollut kyse; kaikki merkit viittavat siihen, että ammatti löytyy luovemmalta puolelta.
Periaatteessa olisin saanut käyttää parlamentin sihteeristökorvauksia päivärahan maksamiseen, kuten harjoittelijoiden kanssa normaalisti menetellään. Useilla edustajillahan on perheenjäseniä avustajina, joskin tietyissä tapauksissa pidän menettelyä kyseenalaisena. Ihmetystä herättää esimerkiksi, jos puolisolla on virallisen avustajan status, mutta häntä ei näy, ja harjoittelijat tekevät varsinaisen työn mitättömällä päivärahalla. Välttääkseni harmeja en sotkenut asiaan edes tätä korvausta. Maksoin itse lapseni taskurahat, oleskelun ja matkat. Järjestelyllä ei viety myöskään kenenkään toisen paikkaa tai harjoittelijaresursseja, toinen harjoittelijamme noihin aikoihin oli Tanskasta.
Olisivat brittimepitkin mielellään ottaneet varsin sähäkän Miss Korholan harjoittelijakseen, kun asiaa tiedustelin, mutta viime vaiheissa tyttäreni ilmoitti tulevansa mieluummin omaan toimistooni – valiokuntani kiinnostivat enemmän. Ja hyvä niin, saimme Jorin kanssa innokkaan ja kielitaitoisen harjoittelijan, joka teki lujasti töitä. Jotenkin tuntui myös, että toimistomme olisi siirtynyt keskemmäs taloa, sillä ohikulkevien avustajien määrä kasvoi.
Heinäkuun alussa Kauppalehden silloinen Brysselin kirjeenvaihtaja paheksui yllättäen kolumnissaan, että Korhola oli "mennyt palkkaamaan 17-vuotiaan tyttärensä harjoittelijakseen Euroopan parlamenttiin." Nainen totesi, ettei sukulaisten rekrytointi ole sinänsä lainvastaista, mutta "erittäin tyhmää ja moraalitonta" se on. Toimittaja päätti kolumninsa sanoihin, että jos hän olisi äänestänyt minua, hän olisi nyt erittäin vihainen.
"Jos euroedustajat haluavat kakaroitaan Brysselin hommiin, luulisi, että he näkisivät sen verran vaivaa, että kyselisivät vakansseja edes naapuritoimistosta." Näin olinkin tehnyt, mutta harmillisesti toimittaja ei itse nähnyt vaivaa ja tarkistanut asiaa. Ei myöskään se suomalaismeppi, joka oli antanut vinkin. Siitä seurasi monen viikon masentava riesa, jota sain selvitellä eri lehtiin ja yksityishenkilöille. Muut lehdet riensivät Kauppalehden perässä paheksumaan kristillistä etiikkaani EU-rahojen väärinkäyttäjänä. Juttu oli ainakin Ilta-Sanomissa, Pohjalaisessa, Suomenmaassa, Hämeen Sanomissa, Uusimaa-lehdessä, Aamulehdessä. Vain Iltalehti soitti ja tarkisti, onko asiassa perää.
Lehdillä on vähän mukavuudenhaluinen tapa paikata omat virheensä tarjoamalla tyytymättömälle ensin mahdollisuutta vastineen kirjoittamiseen. Se on kuitenkin liian mieto hyvitys tapauksessa, jossa lehti itse on syyllistynyt journalistiseen virheeseen jättäessään faktat tarkistamatta. Silloin sen velvollisuus on tehdä itse oikaisu, eikä vain tarjota tilaa väärinkohdellun vastineelle; nehän voidaan aina tulkita selittelyksi ja toiseksi näkökulmaksi. Ikävää vain on, että oikaisu harvoin tehdään yhtä näyttävästi kuin virhe. Paitsi kerran: Hämeen Sanomat oikaisi asian anteeksipyyntöineen pääkirjoituksessaan, juuri siellä missä paheksuntakin oli ollut. Sellainen selkärankaisuus lepytti minut niin täysin, että lasken tuon lehden toimituspäällikön Suomen hienoimpiin miehiin. Tämä episodi kuuluu kuitenkin niihin harvoihin, joissa minut saatiin raivostumaan kunnolla.
Kovin ystävällinen en myöskään ollut niille kuvatoimistoille ja valokuvaajille, jotka alkoivat kysellä tyttäreni kuvaa, silloinkin kun juttu oli jo julistettu uutisankaksi. Ja ehtihän Avun Naistensaunakin myöhemmin haaskalle. Tällä kertaa palstaa avustavat leidit esittivät omaa psykopatologiaansa erinomaisesti paljastavan teorian vihjatessaan, että mieheni olisi lähettänyt lapsen Brysseliin valvomaan äidin tekemisiä ”ja raportoimaan niistä isällekin”.
Vastaisuudessakin ottaisin nuoreni harjoittelemaan, se ei ole keneltäkään poissa. Mutta sen opin, ettei asian moitteettomuuden selvittely virallisissa portaissa riitä. Politiikassa on otettava huomioon pahantahtoisuuskerroin; ja silloin ei ratkaise se, miten asia oikeasti on, vaan miltä se voi näyttää. Olin olettanut, että mahdolliset närkästyjät tarkistaisivat asian, mutta oletin väärin.
Nuo tapahtumat ajoittuivat heinäkuun 2001 Strasbourgin viikolle. Maailman täytyy kuitenkin olla aika synkkä, jos se pilaa kokonaan tuon viikon ihmeellisenkauniin katedraalin kaupungissa. Ei ole vuodenaikaa, jolloin Strasbourg ei olisi viehättävä. Minun suurin iloni siellä on parlamentin ovaalinmuotoinen sisäpiha, joka houkuttelee istuntoviikon aikana kuoroja kokeilemaan ihanaa akustiikkaa. Oman työhuoneeni ikkuna on sisäpihalle päin. Tuolla viikolla satuin kerran istumaan työhuoneessani murehtimassa. Taas kaduin lähteneeni politiikkaan, sillä en yksinkertaisesti tiedä, miten käsitellä loukkaantumisen ja vihan tunteita tulematta katkeraksi ämmäksi. Alhaalta alkoi kuulua tutunoloisia Taizé-lauluja vähitellen voimistuen. Siunattu munkkikuoro. Itkin lisää, toisenlaista itkua.
Äiti, sinä olet ihme,
kaukanakin niin lähellä.
Puhaltavatko samat tuulet sielläkin?
Ja aina palaat takaisin,
uupuneena, rikki kulutettuna
elämänilo kasvoillasi.
Tiedätkö, kaipaan sinua hiljaa.
Äiti, joskus tunnen itseni voimattomaksi
sinun elämänriemuasi seuraten.
Mutta kerran näin sinun itkevän
silmäsi turvoksiin.
Silloin löysin sinusta lapsen.
(Tyttäreni runo 16-vuotiaana kirjallisen ilmaisun tunnilla)
Kirja, josta kerroit
Kuulun niihin ihmisiin, jotka saattavat olla monta kuukautta onnellisia yhden ainoan kirjan vuoksi. Jälkikäteen elämänkulkua kelatessa muistan aina kirjat, jotka tunnelmia kulloinkin hallitsivat. Matkatkin muistan, en niinkään maisemista, vaan siitä, mitä tulin lukeneeksi. Joku pitäisi sitä matkailun haaskauksena, mutta he eivät ehkä tunne sitä säteilyä, jonka hyvä kirja voi maiseman ylle luoda. Efekti toimii myös toisinpäin: jos tartun uudelleen kirjaan, muistan edellisen lukemiskerran tilanteita, jopa tuoksuja.
Tietenkin vain harva kirja pääsee siihen asemaan, että se astuu osaksi persoonallisuutta tai sävyttää esimerkiksi kokonaista vuotta. Joskus kuitenkin.
Muistan etenkin vuoden 1994, josta ainakin kymmenen kuukautta meni suunniltaanollessa Graham Greenen vuoksi. Hiihtolomalla luin Isä Quijoten, kirjan joka erottuu selvästi Greenen muusta tuotannosta; ikään kuin tuo mies olisi pitkän uransa siunatuksi lopuksi saanut syvällisen kepeyden lahjan. Olin perheen kanssa mökillä enkä pystynyt päästämään kirjaa käsistäni ennen kuin se oli kokonaan luettu (paitsi hakeakseni juustoa ja viiniä, joita ilman tuota kirjaa on paha lukea). Kun sitten sain viimeisen sivun loppuun, puhkesin haikeaan itkuun. Viisivuotiaani osasi kokeneesti kysyä: "Itketkö iloa vai surua?" Selitin, että ihanasta kirjasta se vain johtui. Empaattinen kolmevuotiaani kävi heti hakemassa sarjakuvapinosta Mustanaamion ja ehdotti, että itkisin sitäkin kirjaa.
Samalle kuohuttavien kirjojen listalle laittaisin Endon Samurain ja Vaitiolon, Bernanosin Maalaispapin päiväkirjan, Mauriacin Käärmesolmun ja Pyhän suudelman, Camus'n Putoamisen, jopa Irvingin Owen Meanyn. Mahtuu sinne myös Janos Pilinzskyn runoja ja Simone Weilin ajatuksia.
Albert Camus'n Putoamisessa on osuva pilkka modernista ihmisestä. Tulevien aikojen historiankirjoittajat eivät hänen mukaansa tarvitse tämän määrittelyyn kuin yhden lauseen: "Hän harjoitti haureutta ja luki sanomalehtiä."
Yhtä tylyn tuomion antaa Bernanos pappinsa suulla: "Luulen tai olen varma siitä, että monet ihmiset eivät koskaan anna omaa panostaan, varsinaista minäänsä. He elävät itsensä pinnalla ja ihmisen maaperä on niin tuottoisa, että tämä kevyt pintakerros riittää niukkaan satoon, joka voi muistuttaa todellista ihmiskohtaloa."
En tiedä pitikö Camus noita kahta ihmisen intohimoa satunnaisena yhdistelmänä vai liittyivätkö ne hänen ajatuksissaan syvemmin toisiinsa. Ei olisi mikään ihme vaikka liittyisivätkin. Ja nyt tarkoitan jotakin muuta kuin sitä, että joudumme lukemaan sanomalehdistä kohtuuttoman paljon ihmisten lemmenasioita. Mieleeni tulee rakkauden kulttuurihistoriaa tutkinut filosofi-sosiologi Robert C. Solomon, ja hänen teoriansa nykyihmisen riippuvuudesta jatkuviin rakastumisiin.
Hän näkee syyn aikamme irrallisuudessa ja juurettomuudessa. Rakastuminen nousee tarpeeksi siellä, missä muut sosiaaliset siteet ovat heikentyneet. Kun perhesiteet, yhteisölliset siteet, etninen identiteetti tai heimon jäsenyys ovat menettäneet merkityksensä, tilalle on tullut itsensä toteuttamisen korostaminen.
Rakastuminen kasvaa arvaamattomaan arvoon yhteiskunnassa, jossa perhe mielletään pesäksi, josta ”lennetään ulos” ja kotikaupunki on paikka, josta”tullaan”. Pitkäaikaiset siteet eivät enää toimi kodikkuuden ja läheisyyden tunteen lähteenä. Tällöin toistuva rakastuminen on oivallinen ja tehokkain vastaus ihmisen yksinäisyyteen ja irrallisuuden tunteeseen. Romanttinen rakkaus tarjoaa nopeasti johonkin kuulumisen tunteen, ja seksi on kätevin väline sen osoittamiseen.
Minulla on yksi pätevä vaihtoehto yksinäisyyden ja irrallisuuden hoitoon; sitä tunnettahan on ihmislapsen turha kieltää. Kosmista orpoutta lievittää uskomattoman paljon, jos tapaat ihmisen, jonka aarteina ovat samat kirjat. Luulisin, että vaikutuskin on paljon pitkäaikaisempi. Särkee myös vähemmän sydämiä, mahdollisesti?
"Kirja, josta kerroit. Katso miten hän ottaa sen. Tarttuuko molemmin käsin vaiko nopeasti toisella? Avaako kannen rauhallisesti? Kurkistaako kansipaperin alle? Selaileeko lopusta alkuun kuin mitä tahansa lehteä marketissa?" – Kaj Kalin
Hiidenkivi, kesäkuu 2001
