Talvi 2000 – 2001 meni enemmän ja vähemmän turpeeseen vajoten. Marraskuussa 2000 parlamentti oli hyväksynyt muutosesitykseni, joka määritteli turpeen uusiutuvaksi energialähteeksi sen vuotuisen kasvun osalta. Parlamentin päätös herätti tavattomasti huomiota. Monet suomalaistahot olivat innoissaan; olihan turve valtava potentiaali kotimaisilla energiamarkkinoilla, ja sen käyttö tuki ja edisti puuhakkeen käyttöä. Jos se saisi uusiutuvan statuksen, tuotantomuodon tulevaisuus olisi turvattu. Toisaalta sain ympäristöjärjestöiltä katkeraa palautetta: minulle ehdotettiin jopa vuoden ympäristörikollisen titteliä.
Osa ympäristöjärjestöistä ja vihreistä halusi pitää kiinni siitä, että turve on fossiilinen, uusiutumaton polttoaine. Uusin tutkimus oli kuitenkin tullut toisiin johtopäätöksiin. Turve ei ole fossiilinen eikä nopeasti uusiutuva, se on siltä väliltä, ja tarvitsisi kokonaan kolmannen kategorian. Niinpä tiedemiesten määritelmä turpeen energiastatuksesta on, että se on hitaasti uusiutuva biomassapolttoaine, kuten vuonna 2000 ilmestynyt Kauppa- ja teollisuusministeriön kolmen riippumattoman tutkijan julkaisu osoitti. Tutkijoista yksi oli amerikkalainen, yksi britti ja yksi suomalainen. Ei ole mikään salaisuus, että mieheni oli yksi näistä tohtoreista; siksi olin varsin hyvin informoitu suoasioista. Ja siksi tiedän hyvin senkin, ettei tutkimus ollut ”ostettu”, kuten Vihreä Lanka myöhemmin vihjasi. Väite oli loukkaava, KTM ei ollut varmistanut itselleen ”sopivaa” mielipidettä.
Turpeen statuksen määritelmä liittyi direktiiviin, joka koski uusiutuvien energialähteiden käyttöä sähköntuotannossa. Jäsenmaille määriteltiin kullekin osuus, johon niiden pitäisi yltää uusiutuvien suhteen. Keskimäärin EU:ssa tulisi tuottaa 23,5% uusiutuvilla energialähteillä, Suomelle esitetty osuus oli varsin korkea, 35%. Metsäteollisuuden lobbarit olivat toivoneet uusimman turvetutkimuksen pohjalta, että olisin tehnyt muutosesityksen, jossa turve liitetään mukaan uusiutuvien listalle. Itse en halunnut mainita sitä yksiselitteisesti uusiutuvana, vaan päädyin muotoiluun, joka estäisi sen ryöstökäytön: turve on uusiutuva siltä osin kuin se vuosittain uusiutuu.
Määritelmä oli triviaali, ja sellaisena erinomainen. Kun Greenpeace lähestyi minua sanoen, että turve pitää poistaa listalta, koska se ei ole uusiutuva, vastasin, että sittenhän heillä ei ole mitään huolta. Turve on uusiutuva sikäli kuin se vuosittain uusiutuu. Jos se ei uusiudukaan, määritelmä vaikuttaa soihin yhtä vähän kuin shamppajavispilä ihmisoikeuksiin. Toisekseen tarkennus vuotuisesta kasvusta oli olennainen, sillä silloin ei koskettaisi turpeen pääomaan, vaan käyttöön otettaisiin vain vuotuinen korko. Tämä rajoitus on perusteltu, sillä soiden absoluuttista määrää ole syytä vähentää. Samoin muotoilu oli sopiva suomalaisiin oloihin ja olisi samalla tehnyt mahdottomaksi kajota Keski-Euroopan harvoihin soihin. Vuotuisen kasvun pohjalta lähtevä määritelmä ei mahdollistaisi pienten suoalueiden käyttöä lainkaan, sillä kaupallinen hyödyntäminen edellyttää suurempaa mittakaavaa kuten Suomessa, jossa kolmannes maan pinta-alasta on suota.
Toki ymmärsin ympäristöjärjestöjen huolen. Arvokasta suoluontoa on suojeltava, koskemattomat suot ovat aarre, joka on säilytettävä tuleville polville. Sellaisiin en itsekään toivo kajottavan. Korjuu tulisi kohdistaa suopelloille, maatalouteen muutetuille suopohjille tai epäonnistuneille metsäojitetuille soille. Virheojituksia tehtiin kuusikymmentäluvulla paljon, ja juuri nämä kohteet ovat kasvihuonepäästöjen kannalta ongelmallisia: yhtäältä niistä vapautuu metaania ja typpioksiduulia, toisaalta niiden kasvillisuuteen sitoutuu hiiltä vain vähän. Tällaisilta soilta turpeen korjuu olisi perusteltua, sillä metaani ja typpioksiduuli ovat hiilidioksidia moninkertaisesti pahempia kasvihuonekaasuja. Turvetta poltettaessa syntyisi toki päästöjä, mutta jos korjaamisella toisaalta hillittäisiin typpioksiduulipäästöjä, loppusaldo olisi positiivinen. En siis itse ollut avaamassa mitään Pandoran lipasta, kuten pelättiin. Suomessa turvetuotannon piirissä on noin 0.5 % maamme soista ja koko pohjoisella havumetsävyöhykkeellä vain noin 0.1 % suoalasta. Energialähteenä turve on kuitenkin meille arvokas varanto, myös aluepoliittisista syistä.
Kansainvälinen ilmastopaneeli IPCC on määritellyt turpeen ilmastovaikutuksiltaan fossiilisten kaltaiseksi polttoaineeksi, jonka hiilidioksidin päästöt tuotettua energiayksikköä kohti ovat vielä suuremmat kuin kivihiilen. Tästä syystä turvetta on pidetty erityisen epätoivottavana energialähteenä. Luultavaa kuitenkin on, että IPCC joutuu tarkistamaan käsityksiään uusimman soiden hiilenkiertoa koskevan tutkimuksen valossa, vaikka arviot soiden käytön globaaleista vaikutuksista vielä ovatkin epätarkkoja. Soiden ojittamista kannattaa vastustaa monesta muusta syystä, muun muassa biodiversiteetin ja arvokkaan luontoelementin säilyttämisen vuoksi, mutta ilmastomuutosargumentti on nyt uhanalainen.
Strasbourgista äänestyksen jälkeen kotiin tullessamme kysyin Hautalan Heidiltä lentokentällä, mitä hän oli ajatellut turpeen uusiutuvuutta koskevasta muutosesityksestä. En tullut maininneeksi, että se oli minun; tekijän nimihän ei näy enää täysistuntoon tulleissa muutosesityksissä, mikäli ne on hyväksytty valiokunnassa. Heidi tiesi kertoa ”varmalta taholta” tulleen tiedon, että kyseessä oli VAPOn masinoima muutosesitys, hän tiesi jopa firman työntekijän, jonka kynästä se oli lähtöisin. Minun oli pakko tunnustaa, että se oli omani enkä edes ollut koskaan tavannut ketään VAPOsta. Rehellisesti sanoen minä humanistiparka en ollut edes varma, mikä VAPOn toimiala olikaan. Se selvisi vasta, kun sain kauniin kiitoskirjeen tuolta konsernilta, joka näkyi korjaavan turvetta. Se olikin ensimmäinen yhteydenotto heiltä.
Valitettavasti turpeelle ei sitten jatkossa käynyt niin hyvin kuin me suomalaiset olisimme suoneet. Neuvosto kaatoi parlamentin muutosesityksen, ja parlamentti suostui kompromissiin. Nyt uusiutuvien listalla mainitaan maa- ja metsätaloudesta peräisin olevien tuotteiden biohajoava osa. Olin pettynyt, mutta sanoin täysistunnossa turpeen sisältyvän määritelmään implisiittisesti: kyllä jokainen puutarhuri tietää, että turve on biohajoava tuote. Valitettavaa vain on, ettei tämä määritelmä asettanut mitään rajoja turpeen käytölle. Jos komissio tulkitsee jossakin vaiheessa sen sisältävän myös turpeen, määritelmä on liian avoin. Ympäristöjärjestöt, jotka perustivat kantansa vanhentuneeseen tietoon soiden hiilenkiertoa koskien, vastustivat paradoksaalisesti soiden riistokäyttöä estävää muotoilua.
Uskon, että viimeistä sanaa turpeesta ei ole sanottu. Komission suhde turpeeseen on lämmennyt sitä mukaa, kun energiapolitiikassa on alettu korostaa paikallista tuotantoa. Komission korkea virkamies energiaosastolta sanoi minulle, että määritelmäni ratkaisisi tähänastiset ongelmat turpeen kohdalla. ”Olisi rikollista Suomelta olla kannattamatta tätä muotoilua”, hän sanoi, tietäen tulevat linjaukset energiaveron suhteen. Myöhemmin minua hymyilytti, kun huomasin ympäristöjärjestöjen KIO* -energiaskenaariossa tuon vihattavan turpeen osuutta kuitenkin kasvatetun hallituksen esitystä korkeammaksi. Siihen kääntötakkiin kukaan ei hoksannut kiinnittää huomiota kevään 2002 ydinvoimakeskustelussa.
Kevään 2001 tärkeitä aiheita omassa työssäni oli myös suurten polttolaitosten LCP-direktiivi. Se oli jälleen tyypillinen esimerkki direktiivistä, joka uhkasi aiheuttaa Suomelle ekologista takapakkia heikentäessään yhdistelmävoimalaitosten toimintaolosuhteita. Huolen jakoivat Suomessa useat eri tahot ympäristöministeriö mukaan lukien. Tilanne uhkaisi ekologiseksi tunnustettua yhdistettyä sähkön- ja lämmöntuotantoa koko Euroopassa, sillä direktiivi ei ottanut riittävästi huomioon laitosten eroja. Oli hyvä, että isot saastuttajat pantiin kuriin, mutta yhdistelmävoiman kohdalla säännöt olisivat merkinneet ekologiseen hyötyyn nähden kustannustehottomia investointeja sekä kaukolämpöhankkeiden toteuttamisen vaikeutumista. Puun ja turpeen yhteiskäyttöä se olisi vaikeuttanut.
Direktiivi kuvaa hyvin sitä, kuinka vaikeaa on tehdä koko EU:n kattavaa ympäristölainsäädäntöä, jolla velvoitetaan heikoimmat jäsenmaat saavuttamaan tietty minimitaso ympäristönormeissa ilman, että se samalla johtaa takapakkiin niissä maissa, joissa ympäristötyössä jo ollaan askel minimitasoa pitemmällä. Ryhmäni suostui kuitenkin esittämiini yhdistelmävoimaa tukeviin kompromisseihin, ja ne hyväksyttiin täysistunnossa maaliskuussa.
Samassa kuussa myös ensimmäinen oma mietintöni tuli täysistuntoon. Kyseessä oli direktiivi, jolla oli määrä sisällyttää vuonna 1998 solmitun Århusin sopimus EU-lainsäädännöksi. Mietintö takaa kansalaisten oikeudet saada jäsenvaltioiden viranomaisten hallussa olevaa ympäristöä koskevaa tietoa ja velvoittaa viranomaiset käyttämään aktiivisesti uusia tiedonvälityskeinoja. Asia liittyi myös meneillään olevaan prosessiin, jossa haluttiin lisätä asiakirjojen ja päätöksenteon avoimuutta EU:ssa. Vaikka mietintö käsittelikin jäsenvaltioiden viranomaisten hallussa olevaa tietoa, hyväksyttiin parlamentissa samalla muutosesitykseni siitä, että saman avoimuuden asteen tulisi koskea myös EU-instituutioiden hallussa olevaa ympäristötietoa.
Tämä direktiivi koskee ketä tahansa EU:n jäsenmaiden kansalaista. Hänellä on oikeus saada viranomaisilta tietoa asuinalueensa ympäristön tilaan liittyvistä seikoista, kuten vaikkapa ilman ja veden laadusta ja niihin vaikuttavista päästöistä. Itse halusin, että tämä tiedonsaanti olisi ilmaista tai ainakin mahdollisimman halpaa.
Mietintö asetti eräänlaisen avoimuusnormin koko EU:lle. Tämä puolestaan on kuin keittiönovi, joka nyt raottui avoimeksi kaiken EU:n hallussa olevan tiedon lähteisiin. Näin asiaa tulkitsi myös ympäristökomissaari Margot Wallström, joka korosti aiheen tärkeyttä juuri tästä syystä.
Jo mietinnön valiokuntakäsittely oli rohkaiseva, sillä valiokunta hyväksyi kaikki 25 muutosesitystäni omiin nimiinsä. Myös täysistunto kelpuutti ne. Suurin yllätys oli kuitenkin se, että loppuäänestyksessä mietintö hyväksyttiin äänin 505 puolesta, ei yhtään vastaan, kahden äänestäessä tyhjää. En ensin edes tajunnut onnittelijoiden reaktiota, kunnes kuulin että tulos oli ensimmäinen laatuaan. Sitä ennen koskaan aiemmin ei päätösvaltainen Euroopan parlamentti ollut hyväksynyt varsinaista mietintöä ilman ainuttakaan vastustavaa ääntä, sanoivat parlamentin virkamieslähteet.
Olin tuloksesta lapsellisen iloinen. Työhuoneestani tuli puutarha, kun kollegat innostuivat lähettelemään onnittelukimppuja. Yksi oli erityisen kaunis, mutta nimetön. Piia-Noora oli varma, että se oli mieheltäni, ja niin itsekin oletin. Mutta häneltä tuli häveliäs tekstiviesti: ”Voi, miten nolottaa, en se ollut minä. Olen ihan punainen.” Kesti aikansa, ennen kuin saimme salapoliisityöllä selville lähettäjän: parlamentista löytyi vaatimaton italialainen sosialisti. Oli hänen vuoronsa punastua.
Radaltaan sinkoutumatta
Uuden ajan suuri filosofi Immanuel Kant härnäsi aikalaisiaan väitteellä, ettei taivaassa voi olla naisia. Tutkimustuloksensa hän perusti Johanneksen ilmestyksen kohtaan, jonka mukaan "taivaassa syntyi suuri hiljaisuus, jota kesti noin puoli tuntia". "Sellaistahan ei voi, missä naisväkeä on koolla, ajatella mahdolliseksi", postuloi Kant – ei edes siellä, missä ei kaiketikaan tarvitsisi nalkuttaa.
En lähde arvailemaan, oliko lause tarkoitettu lannistamaan enemmän muslimimiehiä vai hameväkeä. Sanoma oli kuitenkin selvä. Eri planeetoilta ollaan ja eri planeetoille päädytäänkin.
Muutama vuosi sitten amerikkalainen John Gray teki miehen ja naisen parisuhdetta käsittelevän kirjan, josta tuli myyntimenestys. Yltiömäisen yksinkertainen löytö miesten ja naisten kommuunikaatioeroista avasi Grayssa kokonaisen parisuhdeoppaiden vuon; niissä tehtiin mitä milloinkin, mutta oltiin aina eri planeetoilta. Mies oli Marsista, nainen Venukselta, ja he puhuivat aivan eri kieltä. Jos molemmat oppisivat toisensa kielen ja purkaisivat koodin omalleen, parisuhde voisi toimia, ja lause "me kasvoimme eroon toisistamme" kaikuisi avaruudessa yhä harvemmin.
Tämä oli Grayn päällimmäinen opetus. Eräs kirjan lukenut mies tosin pohti, oliko Grayn piilo-opetussuunnitelma kuitenkin se, miten mukautua naisen satelliitiksi ja pysyä hänen planeettansa liikkeiden tahdissa. Hän koki asetelmien ajautuneen jo pikemminkin tähän; sitä saa arvailla jännittyneenä, mistä kulloinkin tuulee.
Todella moni miettii nykyään haikeana, millä keinoin voisi pitää parisuhteen kasassa. Mediahan ei ruoki toiveita, eivät tilastotkaan. Silti jo terve järki sanoo, että se olisi kaikkein edullisinta. Säästyttäisiin paljolta: lapsia ei tarvitsisi tuomita jatkuvaan ikävöintiin, tapaamisia sopia, omaisuutta jakaa, kaunista kotia pilkkoa kahdeksi luukuksi, vanhuuden yksinäisyyttä pelätä. Ekologiakin puhuu perheen puolesta: ympäristöä säästettäisiin, kun koneita ei tarvittaisi kaksin kappalein. Mikä määrä huolintaa ja logistiikkaa jäisi väliin! Ja kaiken päälle, kuten Suvi Ahola ilmaisi viisaasti Hesarin NYTissä: mikä määrä henkistä energiaa säästyisi ja vapautuisi luovuuteen, "jos tätä yhtä asiaa voitaisiin pitää sovittuna".
Riitta Jallinoja totesi äskettäin, että nykyperheelle suurimman uhkan muodostaa työn lisäksi parisuhde. Minusta se oli osuvasti sanottu. Eikä tietenkään oma suhde vaan unelma upeasta parisuhteesta, jossa eroottinen jännite kuumottaa paikkoja vuodesta toiseen ja keskinäinen kiinnostus on herkeämätön. Unelma on tietenkin mieletön. Kaikki ihanakin kyllästyttää joskus: työ kyllästyttää, sää kyllästyttää, jäätelö kyllästyttää, harrastus kyllästyttää – miten maailmassa tämä yksi asia ei sitten saisi ollenkaan kyllästyttää?
Populaarikulttuuri ruokkii systemaattisesti jatkuvan rakastuneisuuden unelmaa. Iskelmät, kirjat, lehtijutut keskittyvät kuvaamaan ihmissuhteen lähinnä ensimmäistä 18 kuukautta, juuri sitä aikaa, jonka pariskuntien keskimääräinen eroottinen lataus tutkimusten mukaan kestää. Ja kovin vahvaa pohjalatausta ei edes saavuteta instant-kulttuurissamme, jossa unelmoinnille ja intohimon kasvattamiselle jää harvoin aikaa. Erotiikan kukoistavimmaksi kasvualustaksi muodostuu kielletty suhde, koska siinä moraalinen empimisvaihe pitkittää tyydytyksen saantia ja edesauttaa intohimon kasvamista keskimääräistä huomattavampiin mittasuhteisiin.
Joudun siteeraamaan jo viidettä henkilöä, sillä kirjailija Torsti Lehtinen lausui ohittamattoman viisauden kypsän eroottisen rakkauden olemuksesta. Ihmiseen tutustuminen on hänen vierauteensa tutustumista. "Kun pitkän yhteiselon jälkeen havaitsee, kuinka tuntemattoman ihmisen kanssa asuu samassa talossa, se vähentää tarvetta käydä vieraissa."
On siis kaksi planeettaa, toisilleen vieraampia kuin alussa luultiinkaan. Oma minäkään ei kunnolla selvillä. Kierretään toinen toisiaan eri asentoihin ja kulmiin joutuen, joskus kauemmas, joskus lähemmäs. Ja onnea olisi, jos vielä jostakin löytyisi kiintotähti, pitäisi molemmat vetovoimansa piirissä, ja kumpikin voisi liikkua vapaana sinkoutumatta silti pois radaltaan.
Miehen Gloria, maaliskuu 2001
Lue myös vastine HS-artikkeliin turpeesta
