Työpaikkana europarlamentti on miesvaltainen: edustajista vajaa kolmannes on naisia. Luku on kuitenkin kasvanut tasaisesti, kaksikymmentä vuotta aiemmin parlamentin naisprosentti oli vain 16. Me suomalaiset olemme talon parhaimmistoa paitsi läsnäoloprosentin myös naispitoisuuden suhteen: suomalaisblondit ja -brunetet muodostavat ennätystuloksen, huikeat 43,8 prosenttia. Vain Ruotsi ja Ranska hipovat meitä 40 prosentin tienoilla. Peränpitäjiä ovat Kreikka ja Italia.
Italialaisista erityisen surkuteltava on EPP-ED:n joukkue: 34 italialaisen jäsenemme joukossa on vain yksi nainen. Myös britit hämmästyttävät kahdella konservatiivinaisellaan. Kysyin syytä naiskatoon heiltä itseltään, ja selitys oli merkillinen. Kaikki johtuu naisista, puolustautuivat nuoret tähtisilmäiset perheenisät. Vaali on listavaali, mikä tarkoittaa sitä, että puolue nimeää ehdokkaat ja asettaa heidät listalle suosituimmuusjärjestykseen. Valitsijat ovat yleensä vanhempia naisia; he suosivat miehiä ja lykkäävät heitä sosiaaliseen nousuun naittaakseen heille myöhemmin tyttärensä. Jäin ihmettelemään asetelmaa, jossa naisten sortamisesta vastaavat naiset – ikään kuin he kostaisivat naiseutensa tulevillekin polville, kuten naisten suorittamissa ympärileikkauksissa tapahtuu. ”Mutta tylsäähän tämä on näin”, valitteli konservatiivibritti, ”ensi kaudella meidän täytyy tehdä asialle jotakin.”
Miesvaltaista työyhteisöä en pääse moittimaan. Tytöttelyyn en ole törmännyt, kohtelu on korrektia. Kuten kaikilla työpaikoilla, ilmassa väreilee toisinaan romanttisia odotuksia, mutta maanpinnalle palauttajaa ei eristetä rangaistukseen. Joskus olen kuitenkin katsonut rennommaksi valita illallisseurani avustajien tai autokuskien joukosta jo siksi, että asetelma estää rasittavat tilanteet: ehdotukset läheisemmästä tuttavuudesta eivät tule edes kysymykseen.
Ilma on sakeana myös juoruista. Kuulen koko ajan spekulaatioita tuon ankkalammikon mahdollisista kiintymyssuhteista. Alussa olin kiusaantunut huhuista ja niiden kohteeksi joutumisesta, mutta sitten tajusin, että ne eivät koskaan parlamentista loppuisi. Syyksi riittää kahvillakäynti tai lenkkeily avustajan kanssa. Ja jos nimeä ei liitettäisi miehiin, se liitettäisiin naisiin, olen pannut merkille.
Koska jokaista naista kohden on noin kaksi ja puoli miestä, vapaaehtoista illallisseuraa meille on tarjolla riittämiin. Erikoisimmasta kutsustrategiasta on vastannut italialainen professori, valiokuntakollega, jonka sinnikkääseen kutsuun tulla pastalle ravintola La Mammaan katsoin lopulta parhaaksi vastata jo yhteistyön vuoksi. Eräänä iltapäivänä professori sitten tohotti, että hän on jo varannut pöydän ja odottaa minua La Mammassa kahdeksalta. Kuljettaja toi minut paikalle, professori oli eteisessä. ”Mennäänpä reippaasti yläkertaan, pasta jo kiehuu”, hän sanoi ja kulki määrätietoisesti portaita edellä – asuntoonsa, joka oli samassa talossa. Olin ällistynyt enkä osannut sanoa mitään, ja niin hän varmaan olettikin. Pasta oli erinomaista, mutta jo periaatteesta otin jäätävimmän vaihteeni päälle, söin, kiitin kohteliaasti ja lähdin. Ärsyynnyin hivutustekniikasta; jos miehellä ei ole kanttia kutsua reilusti kotiinsa, minulla ei ole syytä istuskella siellä.
Toinen ällistyttäjä oli rikkaaksi tiedetty meppi, joka aloitti illalliskeskustelun kertomalla pankkitilinsä saldon. Ikävystyin henkihieveriin.
Mitä tahansa parlamentissa tehdäänkin, se sietää tehdä kohteliaaseen muotoon käärittynä. Olen joutunut uudelleen palauttamaan mieleen Höflichkeitin, johon nuorena Wienissä opiskellessani tutustuin. Hississä ei käytetty hetkeäkään energiaa sen arvioimiseen, pitääkö tervehtiä; tervehdittiin ilman muuta. Kaupan kassa lateli asiakkaalle varmuuden vuoksi nelinkertaiset kiitokset peräkanaa: Danke sehr, Danke schön, Danke vielmals, hertzlichen Danke. Jos sen ylenpalttisuuden yhdistää suomalaiseen kankeuteen, lopputulos on jo kohtuullinen.
Kohteliaisuus on käsite, joka mielestäni ymmärretään aidosti eri lailla Suomessa ja Keski-Euroopassa. Suomalaiselle se on tilan antamista, jopa rauhaan jättämistä. Euroopassa se on ehdottomasti huomaamista ja kontaktinottoa.
Loppukohotus: Myöhemmin kuulin myös naapurissa sijaitsevasta yhteiskoulusta löytyneen ennenkuulumatonta herrasmiesmäisyyttä. Tämän sekakoulun kasvatti oli koulukaverinsa kanssa elokuvissa. Kun poika huomasi neidon päästäneen äänettömän mutta voi niin kovin aromirikkaan pierun, hän välittömästi otti vastuun tapahtuneesta, pelasti tyttönsä maineen ja kunnian päästämällä itse erityisen äänekkään version.
Latteuksien lisäksi ympäristövaliokunnan jäsenen on hallittava laaja skaala asioita ja teknisiä termejä, sillä aihepiiriimme kuuluvat kansanterveyskysymykset, kuluttajasuoja ja ympäristöasiat. Asialistallamme on yhtä hyvin suklaan rasvan koostumus, lisäaineet mehuissa, pakkausjätteet, polttolaitosten päästörajat, lentomelu, silikonirinnat, kosmetiikan eläinkokeet, ongelmajäte, autonrenkaat tai kielletyt kemialliset aineet.
Suklaadirektiivi, jota käsittelimme keväällä 2000, oli pitkään varsinainen riesa, joka oli tehdä parlamentin naurunalaiseksi – ehkä tekikin. Kysymys siitä, mitä sai nimittää suklaaksi, oli vienyt kaiken kaikkiaan ainakin parikymmentä vuotta. Belgialaiset ja hollantilaiset puolustivat klassista suklaata, jonka rasva on kokonaan kaakaovoita. Englantilaiskoulukunnan mukaan siihen sai lisätä myös muita trooppisia rasvoja viiteen prosenttiin asti. Kysymys ei ollut vain makuasiasta vaan se muuttui poliittiseksi kysymykseksi kaakaovoin maailmanmarkkinahintojen merkeissä.
Suklaadirektiivin jälkinäytös oli yhtä hullu kuin alkukin. Belgialaisten harmiksi suklaaksi sai kutsua sitäkin herkkua, jossa kaakaovoita jäykistettiin muilla trooppisilla rasvoilla. Niinpä itsepintaiset belgit keksivät talousministerinsä johdolla omalle aidolle suklaalleen uuden nimen: joulukuusta 2001 lähtien se on ollut ambao. Tavaramerkin omistaa Belgian hallitus. Nyt pitäisi vain enää muistaa, mitä ambao on, ja miksi. Olin pitänyt itseäni hyvin lukutaitoisena suklaan suhteen, mutta suklaadirektiiviä pähkäillessä opin senkin miten tunnistaa, jos suklaassa on muutakin rasvaa kuin kaakaovoita. Sellainen levy napsahtaa taitettaessa.
Opin yhtä ja toista myös ruuveista, kun kerran tapasin komission virkamiehen, joka oli viimeiset kahdeksan vuotta määritellyt EU-standardia ruuvin kierteelle.
Tulkeille ja kielenkääntäjille tekninen sanasto on toisinaan kova haaste. Jätteenpolttodirektiiviä käsittelevän täysistuntopuheeni jälkeen pöytäkirjatoimistosta soitettiin ja kysyttiin kohteliaasti, olenko aivan varma että mainitsemiani jäte-jakkeja todella on olemassa. Olin sanonut istunnossa, että tietyille jätejakeille, so. jätejae, on vaikea löytää muuta hyötykäyttöä.
Laajentumiskeskustelun yhteydessä Unioni on pohtinut sitä, miten tulkkausongelmat voitaisiin ratkaista tulevaisuudessa. Tällä hetkellä viidentoista jäsenmaan EU:ssa kieliä on 11, mutta laajentumisen jälkeen niitä on 23. Yksitoista kieltä tarkoittaa sitä, että mahdollisia tulkkausyhdistelmiä kielestä suoraan toiseen on olemassa 110. Kahdenkymmenenseitsemän maan EU:ssa, jos tulkkaus suoritettaisiin samalla periaatteella, mahdollisia kieliyhdistelmiä olisi 506. Vaihtoehtoisesti voitaisiin harkita ns. reletulkkausta, jolloin esimerkiksi eksoottinen ja vaikeaksi havaittu suomi kääntyisi ensin esimerkiksi englannille, josta se käännettäisiin muille kielille. On kuitenkin pelätty, että mutkan tekevä järjestelmä heikentäisi käännöksen laatua.
Komission puheenjohtaja Romano Prodi esitti yhden kielen mallia, joka valitettavasti ammuttiin nopeasti alas ilman vakavampaa keskustelua. Englanti työkielenä säästäisi kuluja huomattavasti; ja joka tapauksessa sen osaaminen on välttämätöntä, koska meillä on kokouksia, joissa tulkkauspalveluita ei ole. Pahimpana vaihtoehtona pidän sitä, että Unioniin jäisi 3 – 6 työkieltä. Näin synnytettäisiin selvä retorinen eliitti, jolle itsensä ilmaisu olisi vaivatonta. Me muut saisimme tarpoa kieliviidakossa jähmeämmin. Tästä syystä kannatan yhden kielen mallia – tai sitten kaikkien. Dokumentit tulisi kuitenkin kääntää entiseen tapaan kaikille jäsenmaiden kielille. Kysymys on kansalaisten oikeuksista.
Kielten sekamelska ei ole Suomenkaan poliittisessa historiassa tuntematon asia. Matti Klingen Suomen keisariajan historiaa käsittelevässä kirjassa kuvataan, kuinka vuoden 1885 valtiopäivät avattiin keisarin venäjänkielisellä puheella, jonka senaattori Molander käänsi sekä ruotsiksi että suomeksi; maamarsalkka vastasi ritariston ja aatelin puolesta ranskaksi ja porvarissäädyn puhemies ruotsiksi, mutta pappissäädyn ja talonpoikaissäädyn puhemiehet suomeksi.
Ei ole enää mikään salaisuus, että Keskustan miehet ovat väärässä ryhmässä. Sen he tuntuvat tajuavan itsekin. Liberaalien ELDR on vankan federalistinen arvoliberaali joukkue, jossa antifederalistinen arvokonservatiivinen keskustalaisuus ei suoranaisesti pääse puhkeamaan kukkaan. EPP esimerkiksi olisi paljon luontevampi kotipesä, sen varmistaa jo EU-valtaa kammoksuvien brittien läsnäolo. Olen toisinaan houkutellut Keskustan miehiä ryhmäämme. Sille olisi järkevät sisäpoliittisetkin perusteet: europolitiikka voisi olla sopivan harmiton yhteistyön laboratorio. Vielä pätevämpi syy on herra Pesälä, ilmapiirin kohottaja Jumalan armosta. Hän yksinkertaisesti levittää leppoisaa tuulta ympärilleen. Politiikassa sellaisia ei ole liikaa.
Suomalaisittain minulla on paha taipumus sanoa mielipiteeni suoraan ja heti. Suoruus saattaisi olla parempi säästää erityistilanteita varten, jolloin shokkivaikutuskin on suurin. Suomalaisten tietty niukkuus on kuitenkin oikeissa yhteyksissä myös suuressa arvossa. Kollegat, etenkin puheenjohtajat, ovat joskus liikuttavan kiitollisia ekonomisesta tyylistämme puhua: emme jaarittele, sanomme yleensä sanottavamme tiiviisti ja selkeästi. Emme siis varasta yhteistä kallista aikaa valiokunnissa tekemällä kollegoja kärsimättömiksi vuolaudella, toisin kuin vaikkapa ranskalaiset tai italialaiset. Täysistunnossa puheaika on onneksi rajoitettu, mutta valiokunnassa jäseniä ei pidätä mikään. Aika ajoin se tietää latteuksia liukuhihnalta.
