Aikakausilla on aina omat lakmus-testinsä, kysymykset joiden avulla selvitetään näppärästi kuka kuuluu joukkoon ja kuka ei. Ystävä muisteli, kuinka 70-luvun alussa yliopistopiireissä veret punnittiin kysymällä, hyväksytkö Tsekkoslovakian miehityksen. Stalkkujen testin läpäissyt sai kavereita ja kaljaa. Samalla tulokas ajettiin salakavalasti sisään yhteisöön ajamaan sen omia etuja. Yhteisön jäsenyyden myötä kriittisyydestä tulee epätoivottava piirre; se olisi oman pesän likaamista. Vuosien saatossa ajat ja trendit ovat poikineet uudet kysymykset, tosin yhä pienemmiksi pirstoutuneissa piireissä.
Muutama viikko europarlamentissa ei ole jättänyt arvailujen varaan sitä, millä kysymyksellä ihmiset siellä punnitaan painaviksi tai köykäisiksi. Oletko puolesta vai vastaan, kysytään uudelta tulokkaalta heti. Yhtä nopeasti supatetaan totuus myös sivullisesta: euroskeptikko on pahin leima, jonka parlamentissa voi saada.
Minua se vaivaa, semminkin kun vilpittömästi haluaisin olla puolesta. Tässä iässä on vaikeaa niellä asioita yhtenä möhkäleenä. Jos halutaan rakentaa eurooppalaista integraatiota, tarvitaan itsekriittisyyttä, jotta yhdentymisen laatu ja suunta säilyisi hyvänä. Puolesta tai vastaan -mustavalkoisuus kuulostaa korvissani vaaralliselta ja muistuttaa liikaa menneistä.
Eräillä illallisilla testi tuli jo kättelyjen yhteydessä. Haluttiin varmistaa, että olen pro. En tainnut antaa ihannevastausta. Tulin sanoneeksi, että olen kylläkin pro, mutta koska en ole en fundamentalistityyppiä, jyrkkä oikeaoppisuus häiritsee minua ylipäänsä, myös europolitiikassa. Kysyjä kauhistui fundamentalistivertausta; sehän kuului toisen leirin ominaisuuksiin.
Siitä en olisi niin varma. Vaarat vaanivat juuri siellä, missä niiden mahdollisuutta ei edes oteta huomioon.
Tahtoisin uskoa, että jos hanke on hyvä, sen puolustukseksi tarvitaan holhousta ja sosiaalista painostusta tuskin nimeksikään. Valheita, väärinkäsityksiä ja populistista vedättämistä vastaan on tietenkin voitava
puolustautua. Mutta muuten euroaatteen ympärillä pitäisi olla paljon raikasta ilmaa, etenkin Suomessa. Neuvosto-ortodoksian traumatisoima suomalainen siirtää helposti vanhat asenteensa uuteen kohteeseen ja epäilee johtajia uudesta suomettuneisuudesta.
En voi moittia Suomea EU:hun luotsanneita poliitikkoja. He ovat tehneet hyvää ja valtioviisasta työtä. Mutta edesottamusten kommunikoinnissa tarvittaisiin jo suurempaa sensitiivisyyttä, varsinkin traumahistoriamme tähden.
Bryssävihan lisääntyminen Suomessa olisi surullista ja turhaa. Euroopan unionin tavoitteet – ja keinotkin – ovat riittävän kunnialliset vakuuttamaan kansalaiset yhteistyön oikeutuksesta ja tarpeellisuudesta. Ei
tarvitse kuin ajatella EU:n ryhtiä esimerkiksi banaanisodassa tai hormonilihakiistassa. Siellähän ollaan pienten puolella; luulisi sopivan meillekin.
Vihreä Lanka, Lokakuu 1999
