KRISTINOPIN ESITTELY on vaikea taitolaji. Se huomattiin jälleen uutta katekismusehdotusta käsitellessä. Vaikeus on jo rakenteellinen: teoreettinen puhe Jumalasta on pakostakin turhauttavaa. Aivan kuin Jumala esiintyisi jotenkin kömpelösti, väärässä yhteydessä, siitä itsekin vaivautuneena. Usko pakenee määrittelyjä ja sinkoaa hyvätkin yritykset avaruuteen.
Uskon vastahakoisuutta antautua tarkastelun kohteeksi kuvaa myös Dostojevski Idiootissaan: "Uskonnollisen tunteen olemus ei mahdu mihinkään järkeilyyn – – tässä on jotakin muuta ja tulee ikuisesti olemaan jotakin muuta; tässä on jotakin sellaista, jonka pinnalta ateismit ikuisesti liukuvat pois ja ikuisesti tulevat puhumaan muusta."
VARSINKIN USKONNON AMMATTILAISET, nuo sanojen kanssa lukuisia konkursseja kokeneet, tietävät miten vaikeata on puhua Jumalasta. Helposti sorrutaan joko kovalta tuntuvaan rymistelyyn tai löysään jaaritteluun. Riittävän pieniä kirjaimia ja tarkkoja sanoja on vaikea löytää.
Pitäisikö siis luovuttaa ja vaieta? Kristinuskon tapauksessa se olisi erityisen huono ajatus. Tieto opin sisällöstä on tarpeellinen; tämä mielipiteitä jakava aatehan ei ole koskaan uskotellut olevansa mikään Suuri Synteesi.
HURSKAS KYSYISI TÄSSÄ KOHDIN, miten sitten Jeesus hoiti homman.
Tapio Saranevan uutuuskirjasta Isä meidän löytyy kiinnostava vastaus. Jeesuksen ajan juutalaisuudessa pyyntö "Opeta meitä rukoilemaan" vastasi sanontaa "Esitä meille yhteenveto opetuksistasi." Jeesuksen vastaus oppilaidensa pyyntöön oli Isä meidän -rukous. Siihen hän tiivisti koko maailmankuvansa. Ja millaisen! Kirja yllättää: totuttujen hokemien takaa paljastuu maailma, jota alkaa ikävöidä.
On merkittävää, että Jeesuksen yhteenveto hänen opetuksestaan tapahtuu juuri rukouksen muodossa. Ehkä dogmatiikkaa pitäisikin opettaa juuri niin; kristinuskon olemus paljastuu vasta sille, joka antautuu puheväleihin. Turvallisen välimatkan päästä tapahtuvan analysoinnin sijasta olisikin ehkä asiallisempaa Juliana Norwichilaisen tavoin "vapista pelosta ja horjua ilon paljoudesta".
Karmeliittamunkki Wilfrid Stinissen kuvaa Jeesuksen pedagogiikkaa näin: "Etusijalla on aina elämä. Jos etsin raamatusta vastausta teoreettisiin kysymyksiin, se antaa käytännöllisen vastauksen."
Ei ihme; elämästä irrotettu Jumala on turruttava vaihtoehto.
Kirkko ja kaupunki, Marraskuu 1998
