VIIME AIKOINA MONI on kokenut kirkon uudella lailla kodikseen: siellä saa ajatella, pappikin. Hyvä niin. Minusta taas tuntuu siltä, että olen menettämässä kodin. Varoitan, tämä on tylsää ja vanhanaikaista mutta kerron silti miksi.
Kasvoin uskonnollisessa kodissa, jossa Jeesusta ei tyrkytetty. Mutta jokin siinä onnistui kiehtomaan niin, että nuoruudestanikin muistan oikeastaan vain Jeesuksen. Näin jälkeenpäin kadun kyllä sitä, etten uskomiseltani malttanut harjoitella paremmin huiluläksyjäni. Poikienkin kanssa olisin saanut seurustella vähän enemmän. Paljon muuta en sitten kadukaan.
HIEMAN VANHEMPANA huolestuin, olinko tynnyrissä kasvanut. Oli pakko asettaa mailmankatsomus alttiiksi kaikelle mahdolliselle. Opiskelin filosofiaa, muita uskontoja, teologiaakin; ainakin yritin olla valmis käräyttämään itseni älyllisestä epärehellisyydestä ja uskonnollisista pakkoliikkeistä. Menin kehitysapujärjestöön töihin; mietin kestäisikö usko oikeasti sitä maailmaa, joka tulee vastaan katastrofeissa ja kehitysmaiden hädässä. Paljon siinä karisi, mutta ei olennaisin. Taidan yhä olla suunniltani Jumalasta.
Kriittinen pohdinta ei tietenkään voi päättyä koskaan, ei varmaan edes pappisvihkimykseen. Voidakseen uskoa ihmisen on oltava valmis myös luopumaan siitä. Muuten uskosta tulee epätoivoista uskottelua eikä Jumalan varassa olemista.
Mutta rehellinen ihminen ei voi olla avoin vain epäilyksille. On oltava avoin myös uskolle, suostuttava siihen mahdollisuuteen, että Jumala on emmekä me välttämättä mahda sille mitään. Suostuttava myös siihen, että Jumala saattaa olla toisenlainen kuin 90-lukulaiselle sopisi.
Luin Kylliäisen kirjan. Mies on suloinen, mutta teos oli sekava ja huono. Enemmän kuin uskoa se loukkasi älyä. Uskoani sen sijaan riipi piispojen vaikeneminen.
HYVÄT KIRKON HERRAT! Olisittepa osallistuneet keskusteluun syksyllä, kun kansa ihmetteli ja media kysyi, mihin kirkko itse asiassa uskoo. Kenenkään ei olisi tarvinnut tuomita Kylliäistä tai riistää häneltä pappeutta, saakoon aikuinen mies itse päättää kuinka paljon alttarilla jaksaa lausua sanoja, joihin ei usko. Mutta olisitte edes te kertoneet mihin uskotaan ja miksi. Vai onko kirkko niin tämänpuoleinen, ettei mitään kerrottavaa ole?
Täällä on monta orpoa pirua, jotka miettivät missä nyt on koti.
Kirkko ja kaupunki, Maaliskuu 1998
