Kuva on otettu vuonna 1995, tervehdin Äiti Teresaa. Minä olen kuvan vasemmassa reunassa. Kuvan otti Ari Heinonen.
Äiti Teresa oli suuri wittgensteinilainen. Hänelle yksittäisen ihmisen hätä oli suurinta tuskaa maailmassa, sillä ei ole summattua tajuntaa, joka voisi kärsiä enemmän.
Siitä on tarkalleen kaksi vuotta, kun Kalkutassa ollessani menin tapaamaan Äiti Teresaa. Lower Circular Roadin varrella eräässä seinässä oli vaatimaton kyltti, jossa luki Mother Teresa – OUT. Kaksi päivää myöhemmin yritimme uudelleen: tällä kertaa Äiti Teresa oli IN ja otti seurueemme vastaan matkoiltaan palanneena.
Äiti Teresa oli pienempi ja kumaraisempi kuin olin kuvitellut. Silmäni osuivat ensimmäisenä paljaiden varpaiden vääntyneisiin vaivaisenluihin. Siirsin häveliäästi katseen jaloista pois kasvoihin. Mikä uskomaton määrä uurteita ja ryppyjä. Oli päädyttävä silmiin. Niihin minä jäin kiinni.
Luterilaiseen uskoon kasvaneena en ole tottunut pitämään ketään ihmistä pyhänä. Olin asennoitunut tapaamaan kuuluisan ja hyvän ihmisen, luultavasti myös seniilin, mutta en paljon enempää. Hyväntekeväisyyttäkään en ole ihaillut täysin varauksettomasti: jos ongelmia hoidetaan puuttumatta niiden syihin, hyväntekeväisyys uhkaa jäädä länsimaisen ihmisen omantunnon terapiaksi. Se lause on pitkään kuulunut ammattislangiini.
Mitään tavatonta ei tapahtunut. Hän tervehti ja suuteli. Hän kysyi perheenjäsenteni lukumäärän ja antoi heille jokaiselle lahjaksi pienen halvan medaljongin. Hän kirjoitti käsin siunauksen toivotuksensa korttiin, jossa luki Teresan ehkä kuuluisin aforismi.
”Hiljaisuuden hedelmä on rukous
rukouksen hedelmä on usko
uskon hedelmä on rakkaus
rakkauden hedelmä on palvelu
palvelun hedelmä on rauha”
Tuon hetken jälkeen huomaan kuitenkin uskovani, että maailmassa on jotakin jota voi nimittää pyhäksi, yksinkertaisesti. On luultavasti luovuttava yrityksestä kuvailla sitä sanoilla – se on kuin antaisi maalarintelan ikonimaalarin työkaluksi tai sahan plastiikkakirurgin käteen.
Lyhyen kohtaamisen päätteeksi nunnat veivät meidät talon eri huoneisiin ja osastoille. Hyljättyjä tyttövauvoja oli suurissa huoneissa vieri vieressä. Meille kerrottiin, että nuorimmat vauvoista otetaan talteen aborttiklinikoilta seitsemän kuukauden ikäisinä sikiöinä, joskus roskakorista pelastettuna. Poikiakin näin, vammaisten osastolla.
”Jos minä olisin aikoinaan katsonut joukkoja, en olisi saanut mitään aikaan”, Äiti Teresan kerrotaan sanoneen. Ehkä juuri se lause on avain hänen salaisuuteensa. Hänelle elämä oli aina ja kaikissa olosuhteissa pyhää. Hänen tapansa antautua yhdelle kerrallaan aivan kuin tämä olisi ainoa maailmassa mahdollisti syvän keskittymisen ja työrauhan. Tässä suhteessa Teresa oli wittgensteinilainen.
Wittgenstein esitti ajatuksen siitä, ettei kukaan voi olla suuremmassa hädässä kuin yksittäinen ihminen. Arvelen että hän tarkoitti jotakin tällaista: Maailmassa ei ole suurempaa tajunnan yksikköä kuin yhden ihmisen tajunta. Tuskaakaan ei voi laskea yhteen. Ei ole summattua tajuntaa, joka kärsisi suurempaa kärsimystä kuin yksi. Jos onnistun auttamaan yhtä, autan suurinta mahdollista yksikköä, yhden ihmisen kokonaista maailmaa.
Tämä atomisointi ei tosin ratkaise maailman ongelmia, mutta vapauttaa yhden maailman tuskan määrästä ahdistuneen ihmisen auttamaan toista ihmistä. Se ei ole vähän.
Nyt Teresan kuoleman jälkeen voimme alkaa odottaa, mitä katolinen kirkko päättää hänen pyhyydestään. Pyhimykseksi julistaminen on pitkä prosessi ”oikeudenkäynteineen”, jossa Paholaisen asianajaja etsii mahdolliset puutteet pyhimyskandidaatin elämästä ja joihin puolustusasianajaja vastaa. Taistelu on rankka mutta onneksi päähenkilö saa jo levätä. Sen levon hän on ansainnut.
Helsingin Sanomat, Syyskuu 1997
