"Tämä kuva kertoo, että hei Muru, sinä olet olemassa. Minä olen sinun poikasi, tässä ovat sinun lapsenlapsesi, me rakastamme sinua. Kaikki on hyvin, sen hetken ajan."
"Oli syyskuun iltapäivä, kun otin tämän kuvan, ja aurinko paistoi sairaalan ikkunasta. Äiti oli ollut elokuusta alkaen intervallihoidossa, kaksi viikkoa sairaalassa, kaksi viikkoa kotona.
Muru, äitini, tunsi silloin meidät kaikki; hän ilahtui kun me tulimme. Elämä oli läsnä. Äiti oli läsnä. Kaikki olivat olemassa ja kaikki oli hyvin, sen yhden hetken ajan.
Otimme tästä suurennoksen ja veimme sen hänelle kehyksissä 66-vuotissyntymäpäivälahjaksi. Tavallisen valokuvan kokoisia kuvia hän ei enää hahmota. Nähdessään kuvan hän ilahtui jälleen, ihan kuin lapset olisivat siinä. Hän tuijotti vain kuvaa ja puhui sille koko ajan. Siinä puheessa on sanoja ja lauseiden alkuja, ei enempää.
Muru oli 60-vuotias nainen, kun sairaus ensimmäisen kerran antoi merkkejä. Muistan kuinka ihmettelimme hänen käytöstään kesällä -90. Olimme enon syntymäpäivillä, Muru keitti kahvia eikä se millään meinannut onnistua. Hän hermostui, ja minä harmittelin miksei hän anna meidän muiden tehdä sitä. Ehdimme jo ajatella, että hän on aika vaikea ihminen.
Kolme vuotta myöhemmin lääkäri diagnosoi Murun masennuksen ja muistivaikeudet Alzheimerin taudiksi. Muru ehti tietenkin lukea siitä paljon. Me asuimme silloin ulkomailla. Kertoessaan asian meille puhelimessa hän itki ja lohdutteli kuitenkin, ettei tauti tartu.
Äitini on nyt kuusikymmentäkuusi. Hän näyttää ikäistään paljon vanhemmalta. Musertava isku ihmiselle, joka on aina ennen huolehtinut itsestään ja ulkonäöstään erittäin hyvin. Häviät olemasta ennätysajassa.
Nyt Muru on joutunut yksinäiseen maailmaan, josta hänet tavoittaa enää vain harvoin. Kun hän joskus sanoo jonkin kolmen-neljän sanan mielekkään lauseen, se tulee aivan omalla intonaatiolla. Sellaisina hetkinä tunnen, että jostakin sieltä taudin syövereiden läpi juuri hän itse ilmaisee juuri oman eikä kenekään muun ajatuksen. Muu puhe on melkein kuin jokellusta. Jotta tämän ymmärtäisi, pitäisi itse nähdä, miten hukassa hän tavallisesti on. Ja sitten kun tulee jotain järkevää, se tuntuu riemulliselta.
Olen ajatellut, että entä jos tämä tulisi joskus minulle. Aikaisemmin olen pelännyt syöpää ja sentapaisia. Nyt pelottaa ennemminkin Alzheimerin tauti. Kun tulin työmatkalta ja kirjoitin matkaraporttia, pelästyin kun en ensin muistanut yhdeltä päivältä mitään. Alkaakohan se näin, tuntuukohan se tältä, ajattelin heti. Ja se ajatus oli kuin yhdeksänmetrinen aalto.
Äidin luota lähtiessäni minulla on toisinaan sellainen tunne kuin olisin nähnyt enkelin kasvot. Kun on riisuttu kaikesta muusta pois, kun ei voi lörpötellä enää mistään eikä puhua mitään monimutkaisia asioita, jää vain olemassaolo. Joskus se tuntuu lähes pyhältä. Tietävätköhän ihmiset, miten totta puhe "pyhästä yksinkertaisuudesta" on?
Yhden suuren oivalluksen olen näinä hetkinä tehnyt: elämän lopussa me ehkä jonakin päivänä tajuamme, että olemme olleet olemassa vain silloin, kun rakastimme jotakuta. Kaikki muu on ollut sellaista rihkamaa siinä ympärillä – hässäkkää tai väärin viritetyn radion kohinaa.
Itse sairautta en halua kaunistella, sehän on hirvittävä. Mutta sen tajuan, että ihmiselle on annettu vapaus valita näkökulma. Koko ajanhan mekin voisimme ajatella sitä, mistä kaikesta olemme jääneet paitsi. Miksi meidän pitää istua tässä harmaassa sairaalahuoneessa, miksi käyttää vapaapäivämme näin? Murun ahdistuksesta puhumattakaan.
Minuun teki suuren vaikutuksen, kun luin Henry Nouwenin kirjaa Pyhän kosketus arjessa. Kun ihminen suostuu kärsimykseen, Jumala näyttäytyy hänelle. Ajattelen isääni, hän on varmaan kokenut jotakin tällaista hoitaessaan vaimoaan uskollisesti. Hän jäi puoli vuotta aikaisemmin eläkkeelle voidakseen hoitaa Murua ja on luopunut lähes kaikesta omasta elämästä. Kaikella tällä hän on ilmaissut suostumuksensa siihen, ettei elämästä tullutkaan sellaista kuin suunniteltiin. Eläkepäivien matkailut ja mökkeilyt jäivätkin nyt väliin.
Tällä hetkellä isän olo on kuin pienen lapsen vanhemmalla: hän kaipaa aikuista seuraa. Sen tähden rohkaisimme häntä tähän intervallihoitoon. Ratkaisu on tehnyt hyvää kaikille. Muru sukkuloi kodin ja sairaalan välillä aina kaksi viikkoa kummassakin. Sairaalasta on tullut hänelle sosiaalisen elämän korvike: siellä on ihania ihmisiä ja empaattiset hoitajat.
Teimme sairaalaan Murulle myös reissuvihkon. Kun me sisarukset käymme siellä toisistamme tietämättä, olisi hyvä olla perillä tapahtumisista. Kirjoitin vihkon kanteen, että tähän saavat kirjoittaa ajatuksiaan hoitajat ja kävijät eikä Murun tarvitse muistaa kaikkea. Vihkoon laitetaan myös huomiot siitä, millaisella tuulella hän milloinkin on.
Surun, turhautumisen ja pettymysten seassa on ollut myös löytöjä. Tärkein niistä on kosketus. Sehän on ihmisen elämässä joka tapauksessa ensimmäisenä ja viimeisenä. Kosketus puhuu vielä silloinkin kun sanoja ei ole.
Kosketuksesta on tullut meidän kielemme. Tuntuu kuin parantuisin siitä ikävästä, joka minuun tuli jo lapsena. Nyt kun minulla on omia lapsia, tiedän omasta kokemuksesta, että äidillä ei ole voinut olla minulle paljoakaan aikaa. Paitsi että hän oli töissä, me lapset synnyimme aivan perätysten, minä esikoisena. Kolme ensimmäistä tuli vuoden välein, ja sitten vielä neljäs pari vuotta myöhemmin. Äidillä oli aina kiire. Ja nyt hänellä onkin aikaa silittää ja pitää lähellä. Oikeastaan se on ihan sama milloin se tapahtuu; jokin ajan akseli katoaa hetkittäin.
Olemme rohkaisseet myös lapsia koskettamaan. Kun Murun luokse tulee, hän on ensin pelästynyt ja suu auki; hän ei tajua, että nämä ovat hänen lapsiaan. Se johtuu taudista, joka muuttaa maailman tuntemattomaksi ja vaaralliseksi paikaksi. Elämä on olemista hengenvaarallisessa nyt-hetkessä, jossa menneet muistot ja oppimiset eivät anna nykyhetkeen turvallista siltaa. Nyt lapset jo ymmärtävät sen eivätkä itse hämmenny, vaan menevät Murun lähelle tervehtimään. Ja kun Muru sitten tajuaa, hän ilahtuu ja alkaa hakea sanoja. Usein hän saa sanotuksi kulta pieni.
Tatu oli kerran onnellinen, kun Muru silitti häntä ja sanoi: "Sinä olet maailman kultaisin poika." Sillä, mitä Muru sanoo, elää viikon; oppii iloitsemaan kauhean pienistä asioista. Sinne menee jännittyneenä, että mitähän tänään on. Ja sitten jokainen katse, sana, hymy on lahja.
En enää mieti, kuinka kauan kaikki kestää. Ajattelen vain sitä, ettei meillä ei enää ole eilistä, kun ei ole muistoja eikä kykyä puhua mistään. Kuvittele, mitä ihmiseltä voidaan viedä… Ja sitten ajatellaan että vanhuksilla on sentään muistot, mutta äidiltä on viety nekin.
Kun katson tätä kuvaa, pala nousee kurkkuun. Ajattelen lapsiani, ja suren etteivät he saaneet nauttia mummunsa ystävyydestä niin kuin minä aikoinani nautin. Mutta hämmästyttävän empaattisia heistä on tullut. He ovat oppineet huomaamaan senkin, kuinka pienissä hetkissä onni voi olla läsnä. Niin kuin tässä kuvassa. Juuri nyt tässä Muru ehkä iloitsee siitä, ketkä hän on synnyttänyt. Ehkä hänkään ei ehtinyt iloita siitä aikoinaan. Nyt kaikki on yhtä aikaa läsnä, parhaimmat saavutukset ja suurin suru.
Tatu rukoilee usein mummun puolesta iltarukouksissa. Hän on jo luopunut pyytämästä, että Muru parantuisi. Nyt hän rukoilee, että Jumala antaisi Murulle onnellisia päiviä.
Samaa minäkin toivon, onnellisia päiviä. Ehkä jotain lepoa ja rauhaa itsensä kanssa. Suostumista siihen, että tämä oli minun elämäni. Tässä se nyt on."
Teksti: Eija-Riitta Korhola
Haastateltavana on ollut Juha Virtanen, helsinkiläinen 39-vuotias arkkitehti. Juha Virtanen kertoo tunteista, joita hän kokee katsellessaan Alzheimerin tautia sairastavan äitinsä valokuvaa
Suomen Kuvalehti, Maaliskuu 1997
