Terve, aika remontin ja nousun /
tehtaittemme sekä sydänten! /
Kevään tuoksu noussut tehtahasta /
kautta koko maan jo ennättää…/
joka päivä, joka taakse jääpi /
kohti kevättä jo kiidättää.
Pikku pioneerien aapinen 1930-luvun Itä-Karjalasta edustaa menneen maailman teknoromantismia hellyyttävimmillään. Tekninen kehitys oli se pelastaja, joka tekisi lopun ihmiskunnan kurjuudesta. Tekniikkauskoon liittyi usein myös fallista uhoa: nyt oli saatu keinot, joilla kitsaalta luonnolta otetaan vaikka väkisin. Sitä pikku pioneereille opetettiin näin:
– – Uusien jättiläismasuunien luojina NKP:n
johdolla iskemme päin vastusten vuorta
viilatuilla terillä kaikilla liittomme kulmilla
näin. Kasaamme kiveä, valamme betoonin
industrioinnin helmiksi nyt.Sytytämme
miljoonan kilowatin sähkön missä se vielä ei
syttynyt.Uhkomme uudet kaivokset siellä
malmi ja hiili miss´ uinunut on uudet, naftaa
syöksyvät suihkut riveissä nousevat
kuntohon – –
Sittemmin tekniikkauskovaiset ovat joutuneet uskonkriisiin, sillä taivas ei ollutkaan niin ihana kuin piti: kultakatuja tuli reunustamaan avoviemärit. Kun tuntui siltä, että että kehityksen vauhti on niin huima, että se riistäytyy käsistä, alettiin puhua teknologisesta imperatiivista: tekninen kehitys sanelee käskyjä ihmisen voimatta niitä kyseenalaistaa. Kaikki, mikä voidaan tehdä, tulee tehdä – kehityksen nimissä.
Vaikka teknologisen imperatiivin käsitettä voi arvostella liiasta ehdottomuudesta, se kuvaa kuitenkin osuvasti taipumustamme muuttua kritiikkittömiksi "edistyksen" edessä. Kehityksen nimissä pyhittyy automaattisesti melkein mikä tahansa, mikä myy. Niin ei tarvitsisi olla, mutt sattumoisin vain usein on.
Satunnainen surkeus ei kuitenkaan ole lohdullisempaa kuin väistämätön surkeus, jos lopputulos on hallitsemattomuudessaan suunnilleen sama. Tietoverkkojen kehitysnäkymien myötä tuntuu siltä, että teknologisella imperatiivilla argumentoivat ovat olleet profeetallisia.
Kahdeksankymmentäluvun alussa Unescon piirissä esitettiin vakavaksi tarkoitettu ajatus, että informaatiotekniikan alueella pysäytettäisiin vähäksi aikaa kehitys yhteisestä sopimuksesta fundeeraamista varten. Se ei onnistunut silloin, vielä vähemmän nyt. Voisiko tehdä mitään vai pitäisikö vain antautua menoon?
Jos menneestä voi viisastua, kannattaisi ainakin tarkistaa sumentaako ajatteluamme edelleen jokin romantismin muoto. Kova vauhti yhdistettynä siihen näyttää kaikkein tuhoisimmalta. Uhkaako meitä esimerkiksi verkkoromantismi?
Vihreä Lanka, Tammikuu 1996
