Jos suomalainen puoluejohtaja nimittäisi natsismia kauniiksi aatteeksi, hän olisi saman tien entinen puoluejohtaja. Ymmärtäisimme, ettei aatetta voi kokonaan erottaa sen ilmenemismuodoistaan. Puoluetoimiston avaimia luovuttaessaan erotettu puoluepomo jäisi yksinään selittämään, että joskin aate teki paljon tuhoa, sen muutamat ideaalit kuten eläintensuojelu, ympäristönsuojelu, keynesiläinen elvyttäminen julkiseen rakentamiseen tai vaikkapa koronkiskonnan vastustaminen olivat arvokkaita ajatuksia.
Jostakin syystä kommunismin kohdalla ajatellaan yhä toisin. Kerta toisensa jälkeen tuo aate rimpuilee itsensä irti sen toteutumismuodoista, vaikka historia ei tunne yhtään esimerkkiä, jossa kommunismi valtiojärjestelmänä ei olisi kylvänyt sortoa ja kuolemaa.
Keväällä Vihreiden puheenjohtaja Touko Aalto meni tunnustamaan rakkautensa kommunismiin: ”Kommunismin aate ja utopia ovat kauniita. Reaalisosialismi erityisesti itärajan takana edusti kuitenkin sellaista totalitarismia ja sortoa, mistä halusin sanoutua irti. Jätin kommunistisen nuorisoliiton toiminnan siinä vaiheessa, kun ymmärrykseni maailman tapahtumista oli kasvanut”, hän tunnusti Maaseudun Tulevaisuuden (7.4.18) haastattelussa.
Helsingin Sanomat kysyi taannoin analyysi-artikkelissaan, josko voisimme vihdoin päästä yli taistolaisuuden aiheuttamasta kansallisesta traumasta. Artikkelista voi päätellä, että kirjoittaja pitää kommunismin yhtä suuntausta, taistolaisuutta, kohtuuttomana leimakirveenä ilmiöstä, joka oli 70-luvulla varsin ohimenevä ja vaatimaton. Ex-kansanedustaja Kimmo Sasi puuttui siihen mielipidekirjoituksessaan oudoksuen kuvausta harmittomasta nuorisoliikkeestä. Sekä kommunismi että fasismi ovat syyllistyneet viime vuosisadalla historian suurimpiin ihmisoikeusrikoksiin ja murhanneet miljoonia ihmisiä. Siksi on luonnollista, että Euroopan neuvosto on yhdenvertaisesti tuominnut kummatkin ideologiat. Keskustelu on jatkunut, ja Sasi palasi aiheeseen muistuttamalla, että kommunismin rikokset on yhä käsittelemättä.
On todella tarpeen muistuttaa nykyajan punavihreille, kuinka kaunis tuo aate on, ja herättää kysymys siitä, voiko aatetta erottaa sen hedelmistä. Ongelma on, ettei ihmiskunnalla ole kommunismista yhtään kaunista ja onnistunutta esimerkkiä. Uhrien määrä on konkreettisesti laskematon, ja kulttuuriympäristöstä huolimatta tulos on ollut aina verinen. Oli sitten kyseessä Neuvostoliitto, Itä-Eurooppa, Kiina, Pohjois-Korea, Vietnam, Kambodha, Laos, Kuuba, afrikkalaiset valtiot, kaikkialla voidaan esittää pitkä lista hirmuteoista, kidutuksista ja murhista.
Nuoret hipsterit eivät ole ehkä lukeneet Kommunismin mustaa kirjaa, joka ilmestyi noin kaksikymmentä vuotta sitten. Aiheesta on toki monia hyviä historiateoksia mutta tämä on varsin hyvä kooste kommunismin nimissä toteutetun joukkotuhonnan luonteesta. Useimmat kirjoittajat olivat vasemmalle kallellaan olleita ajattelijoita, jotka kommunismin rikosten paljastuessa eivät halunneet jättää äärioikeistolle sitä vahingoniloa. Heidän oli nostettava kauhut esiin itse. Kirja kumosi myytin hyvää tarkoittavista perustajista ja nosti natsien kuolemanleirien rinnalle kommunistien kuolemanleirit.
Teoksessa esitetään noin sata miljoonaa kommunismin uhria seuraavasti jakautuneena: Neuvostoliitto 20 miljoonaa kuollutta, Kiina 65 miljoonaa kuollutta, Vietnam miljoona kuollutta, Pohjois-Korea 2 miljoonaa kuollutta, Kambodža 2 miljoonaa kuollutta, Itä-Eurooppa miljoona kuollutta, Latinalainen Amerikka 150 000 kuollutta, Afrikka 1,7 miljoonaa kuollutta, Afganistan 1,5 miljoonaa kuollutta. Lisäksi kansainvälinen kommunistinen liike ja kommunistipuolueet, jotka eivät ole olleet vallassa, joiden tiliin lasketaan noin 10 000 kuollutta. Kirja viittaa myös nälänhätiin, joita on vuoden 1918 jälkeen koettu ainoastaan kommunistisissa maissa. Kirjan toimittaja, ranskalainen historioitsija Stéphane Courtois pyrki myös perustelemaan, kuinka samanlaisia kommunistien ja natsien toimet olivat.
Kävin koulua ja suoritin filosofinopintoni tuossa maailmassa, jossa kommunismi vielä hallitsi osaa Eurooppaa. Kysymys ei ollut vain vallankumouksen melskeessä tapetuista uhreista vaan kokonaisesta yhteiskuntajärjestelmästä, joka perustui pelotteluun ja väkivaltaan. Toisinajattelijoita vangittiin, kidutettiin ja tapettiin. Ihmiset ilmiantoivat toisiaan perheissä ja työpaikoilla, sillä se oli sosialistisen kansalaisen ihanne ja hyve. Se vääristi kaiken sosiaalisen kanssakäymisen.
Me lännessä saimme tietoa vain palasina, mutta ulkomaanopiskelujen myötä minulla oli mahdollisuus olla hieman paremmin informoitu. Ja nyt voinen jo tunnustaa, että olen nuorena naisena salakuljettanut länteen dokumentteja toisinajattelijoiden kidutuksista, kuten puhkotuista silmistä – siis aikana ennen tietokoneita, muistitikkuja ja digikuvia. Eikä näiden kidutettujen rikos ollut yhtään suurempi kuin kenen tahansa mielipiteenvapautta rakastavan aktivistin.
Mikä kommunismin ja natsismin ongelma on? Miksi Touko Aalto tai kukaan muukaan ei tosielämässä voi harjoittaa kirsikoidenpoimintaa, valita kauniin aatteen mutta unohtaa sen seuraukset?
Siksi että kommunismin ongelma on filosofinen ja sen murhaavat elementit eivät nouse sattumasta vaan ovat aatteen ytimessä, identiteettipolitiikassa: autoritaarisuudessa, jossa ryhmäidentiteetti jyrää muun edelle. Olennaista ei ole kuka olet yksilönä vaan mihin ryhmään kuulut. Vasemmistoaktivistien ideologia on yhä edelleen sitä, kuten suosituista luennoistaan tunnetuksi tullut kanadalainen psykologian professori Jordan B. Peterson on varsin aiheellisesti muistuttanut. Jos se saa totalitaarisen vallan, seuraukset voivat olla yhtä veriset – ideologian vuoksi.
