Terveisiä Washingtonista. Viikko sitten Barack Obama piti vuosittaisen kansakunnan tilaa koskevan linjapuheensa. Ilmasto- ja energiapolitiikan kannalta se oli kiintoisa esiintulo. Energia sai yhdeksän mainintaa, tuuli kaksi, aurinko kaksi, ydinvoima kaksi, puhdas hiili yhden. Ilmasto ei tullut mainituksi kertaakaan, ei myöskään ilmastonmuutos tai sen vastustaminen. Vuotta aiemmin ilmastonmuutos mainittiin peräti kolmasti.
Ajat muuttuvat.
Poliittinen USA näyttää luopuvan ilmastohypestä: ilmastonmuutoksen vastustamisen sijasta keskitytään puhtaiden ja luotettavien energiaratkaisujen turvaamiseen ja energiatehokkuuden edistämiseen. Loppuvuodesta Obama lakkasi myös ajamasta päästökauppaa, ja totesi että se olisi ollut vain yksi tapa nylkeä kissa.
Obaman linjanmuutos on pragmaattinen. Talouskriisin aikoina asia kannattaa tarjoilla tavalla, joka ymmärretään ja joka menee läpi. Siinä, missä ilmastonmuutoksen vastustaminen päästörajoja asettamalla nähdään kalliina ja byrokraattisena puuhana, energiatehokkuutta, energiaomavaraisuutta ja huoltovarmuutta ei kenenkään kannata vastustaa. Lopputulos voi silti olla sama – tai jopa parempi, niin kuin itse uskon.
Talouskriisin yhteydessä sanottiin, että hyvää kriisiä ei saa päästää hukkaan – ja tarkoitettiin, että se pakottaa arvioimaan tekojen kannattavuutta ja järkevyyttä. Tämä tietenkin koskee myös ilmastopolitiikkaa, vaikka Euroopassa sitä ei ole oivallettu. Nyt asioita ei kannattaisi tehdä kalliisti ja tehottomasti, jos ne voi tehdä paremminkin.
Nyt on todella niin, että eurooppalaisella ilmastopolitiikalla, joka perustuu rajoittamisen politiikalle päästökaupan avulla, ei löydy enää tukea suurten päästäjien piirissä. Me olemme sitoutuneet 20 prosentin vähennyksiin vuoteen 2020 mennessä, ja tavoitteen kiristämisestä 30 prosenttiin keskustellaan parhaillaan. 2050 vuoden leikkaustavoite on 80 prosenttia.
Tällä kurssilla me olemme yksin. Cancunin kokousta mainittiin edistysaskeleeksi mutta on todettava, että YK-tason velvoittavia päästövähennyssitoumuksia ei siellä tehty. Kaikki EU:n merkittävät kilpailijat sanoivat selkeän ein vuoden 2012 jälkeiselle sitoumuskaudelle. USA, Kanada, Japani, Venäjä, Australia ovat kaikki sanoutuneet mallistamme irti. Se tarkoittaa, etteivät myöskään suurimmat kehitysmaapäästäjät, Kiina, Intia ja Brasilia, lähde mukaan. Ne ovat jo valinneet toisen reitin, lupauksen vähentää tuotannon hiili-intensiivisyyttä.
Ennen vuoden 2012 presidentinvaaleja USA:n linjalta ei voi odottaa muutosta. Obamaa rohkeampaa ilmastopoliitikkoa tullaan tuskin kuitenkaan senkään jälkeen saamaan, joten EU jatkaa yksin.
Virallinen oppi Euroopassa edelleen on, että edelläkävijänä päästörajoihin sitoutumalla saamme muut mukaan. Se logiikka ei kuitenkaan ole toiminut tähän mennessä, ja todennäköisyys vähenee koko ajan. Olisi aika jo tunnustaa se, eikä uskotella, että johdamme mitään.
Miksi? Siksi että Eurooppa on vähentänyt päästöjään kokonaisuuden kannalta vahingollisesti. Päästöjen siirtäminen EU:n ulkopuolelle ei ole päästöjen aitoa leikkaamista. Maailman puhtain teollisuus on joutunut karsimaan työpaikkoja ilmastonmuutoksen vastustamisen nimissä. Suuri tulonsiirto on tapahtunut tuottavalta teollisuudelta sähkönvalmistajille.
Silti EU:n virallinen logiikka uskottelee muuta. Äskettäin EU:n ilmastokomissaari Connie Hedegaard vieraili Suomessa ja pitäytyi ajatuksessaan siitä, että tavoitetta on kiristettävä 30 prosenttiin, syynä nimenomaan kilpailukyky. Taloudellisen laman aikana päästöjen vähentäminen on kuulemma halvempaa. Mainitsematta jätetään, että teemme tämän kaiken erittäin kalliisti, eivätkä miljardien syöttötariffit vielä tee energiamuodoista kilpailukykyisiä.Hedegaard kehui Kiinan saavutuksia ja esitti, että piiskaamalla kovemmin pakotamme yrityksemme teknologisiin innovaatioihin, joilla valloitetaan maailmaa. Paula Lehtomäki ymmärsi kysyä, mihin me tarvitsemme yhä tiukempia yksipuolisia tavoitteita kun kilpailijamme onnistuvat kehittämään ympäristöteknologiaa muutenkin.
Nyt kun persujen ilmastoteesit ovat saaneet kiitosta suorasukaisuudesta, on oikeus ja kohtuus todeta, ettei hallitustakaan pidä aina haukkua. Nimenomaan Lehtomäki on ymmärtänyt tilanteen ongelmallisuuden. Meillä taitaa olla historiamme paras ympäristöministeri juuri paraikaa. Hän saa ilkeää kuittailua ympäristöjärjestöiltä, mutta milloin ne olisivatkaan kantaneet huolta suomalaisten työpaikoista? Syytä olisi, sillä puhdasta tuotantoa ei pitäisi rangaista.
