Viime viikolla kävin Tokiossa Japanin kauppa- ja teollisuusministeriön METIn kutsusta tutustumassa maan ilmasto- ja energiapolitiikan nykytilanteeseen. Japanin malli on tutustumisen arvoinen jo siksikin, että maa on energiatehokkuuden mallimaa ja onnistunut pienentämään hiili-intensiteettiään johdonmukaisesti. Eräät saavutukset ovat silminnähtäviä ja nenällä haistettavia: 36 miljoonan asukkaan Tokio on maailman suurin kaupunki, mutta sen ilma on yllättävän raikas ja risteykset hiljaisia runsaiden sähkö- ja hybridiautojen ansiosta.
Itselleni Japanin johtavien ilmastopolitiikan arkkitehtien tapaaminen oli elämys, koska löysin pitkään hautomilleni ajatuksilleni selvää vastakaikua. Mallini, jota olen esittänyt eurooppalaiselle päästökaupalle, vastaa hyvin pitkälle japanilaisten ns. sectoral approachia, jossa päästövähennystavoitteet määritellään toimialakohtaisesti. Heillä oli myös hyvin samanlainen näkemys eurooppalaisen ilmastopolitiikan tehottomuudesta ja Kioton sopimuksen ongelmakohdista. Käsityksemme USA:n ilmastopolitiikan tulevaisuudesta oli symmetrinen sekin: keskustelukumppanini Toyoda-san ja Arimo-san ovat tällä viikolla menossa Washingtoniin selvittämään Obaman leirin linjauksia, mutta heillä oli jo ennakkotieto siitä, että Obaman leiri on ottanut etäisyyttä eurooppalaiseen huutokauppamalliin.
Toisin sanoen: jos päästöoikeuksien jakomallini päätyisi ilmastopaketin malliksi huutokaupan sijasta, se olisi huutokauppaa parempi lähtökohta kansainvälisen sopimuksen aikaansaamiseksi Kööpenhaminan ilmastokokouksessa. Tämä lienee röyhkeää todeta itse, mutta ei muuhunkaan johtopäätökseen voi tulla. Paradoksaalista, sillä raportööri Doyle vetoaa jatkuvasti kansainvälisen sopimuksen syntymiseen näkemyksensä puolustukseksi.
Loppu on pelkkää siviiliasiaa.
Japanin reissu oli elämäni ensimmäinen. Maa oli kaunis, etenkin naiset. Tottumaton silmäni on pitänyt aasialaisia mahdottoman samannäköisinä mutta nyt alkoi silmä jo erottaa. Ja koska naiset ovat tavattoman upeita, kai niissä miehissäkin sitä jotain on. Se vain kestänee kauemmin havaita. Salariimanit näyttävät kaikki samanlaisilta.
Matkaoppaanani käytin Tapani Jussilan legendaariseksi kehuttua kirjaa Tokio Passi. Voin suositella kaikille – kerta kaikkiaan kiinnostava kuvaus Japanista, ja se vastaa lähes jokaiseen kysymykseen tarttumalla juuri niihin havaintoihin, joita silmät pyöreinä tulee tehtyä. Kirja on upeaa suomalaista ryhmätyötä, sillä lukijat ovat täydentäneet sitä lisähavainnoillaan.
Vessoista, noista huojennuksen huoneista, Jussila ei havaintojeni mukaan kirjoittanut (ellen erehdy, sillä luin noin 90 %). Japanilaisvessa on mainitsemisen arvoinen laitos. Järjestään jokaisessa vessanpöntössä, jonka äärelle osuin, oli integroituna kaksi suihkua, joista sai valita vaginaalisemman tai rektaalisemman version. Lisäksi useassa vessassa oli ääniefekti, jolla sai ylimääräisen huuhteluäänen – puhe japanilaisten pelosta joutua noloihin tilanteisiin ja menettää kasvonsa ei kai sitten ole legendaa. Puhumattakaan joidenkin Lexus-mallien hajuste-efekteistä.
Vielä yksi vessa-seikka. Kun olin pienten lasten äiti, kaupungillakäynti oli hankalaa siitä yksinkertaisesta syystä, että mitäs teet jos vessahätä iskee. Lapsen vaunut eivät mahdu vessaan sisälle, ja sätkivää vauvelia on työläs pitää sylissäkin, jos aikoo selviytyä tehtävästään kunnialla. Tokiossa tavarataloissa löytyi ns äiti-lapsivessoja, joissa seinässä oli turvallinen lastenistuin naperoille. Tätä innovaatiota en voi kuin suositella Suomeen.
Olin ottanut armaan perheen matkalle mukaan. Viimeisenä iltana menimme karaoke-boxiin, ja vietimme ratkiriemukkaan illan laulamalla kukin vuorollaan lempilaulujamme ja vähän muitakin. Systeemi on hauska, sillä karaokehuoneen voi vuokrata pienelle porukalle hyvin edullisesti, ja tarjoilu pelaa. Halutessaan siellä voisi laulaa vaikka yöt yöksytysten. Mekin jaksoimme kahteen asti kunnes silmät luppasivat.
